"I Don't Like Mondays."

Ystävälleni HL:lle on diagnosoitu eilen suu syöpä. Hän on oksentanut verta viikon putkeen. Ei tälle ole mitään fiksuja tai auttavia sanoa. "I don't like mondays.."

Se ensimmäinen hetki syömishäiriöisenä?

Muistan, että mie olin tuolloin pieni lapsi. Aikaa, vuosia ennen koulun alkua. Päiväkoti-ikäinen. Ennen, kuin olin täyttänyt 6-vuotta, koska tuolloin sen hetkiseen perheeseemme ei kuulunut vielä lapinkoiraa nimeltä Arttu. Hän on jo nyt siirtynyt sateenkaarisillan toiselle puolen. Joku (en muista nimeä) joskus sanoi miulle, että tuonne lemmikkimme pääsevät kuolemansa jälkeen. Olin siis ehkä 5-vuoden ikäinen.

Istuimme äidin puoleisten isovanhempieni takapiahalla. Oli kesä. Isovanhempieni ja miun lisäkseni siellä olivat ainakin vanhempani ja nuorempi siskoni. Myö hymyiltiin ja naurettiin. Puhuttiin asioista. En muista enää, että mistä. Meillä oli kesäiset vaatteet. Miulla oli t-paitaja ja pienelle lapselle soveliaat shortsit. Shortsit, jotka jättivät polveni ja vähän reisistäni paljaaksi. Istuimme puutarhapöydän ympärillä. Puutarhatuolilla istuessani aloin katsomaan jalkojani. Reiteni, erityisesti sisäreiteni näyttivät niin isoilta, läskeiltä. Minnuu hävetti istua siinä. Yritin istua vähän ryhdikkäämmin, jotta olisin saanut jaloistani edes vähän pienemmän näköisiksi. Yritin peittää käsilläni osan jaloistani, jotta ne näyttäisivät pienemmiltä. Se oli hetki jolloin tunsin ensimmäisen kerran, että häpeän itseäni ja fyysistä ulkomuotoani. Sen jälkeen katsoin käsiäni. Nekin näyttivät liian suurilta. Mutta sekään ei vetänyt vertoja sisäreisilleni, joita tuon hetken jälkeen vihasin ja häpesin niin paljon.

Hetki, jonka jälkeen halusin olla pieni ja kaunis. Rakastamisen arvoinen. Jonka jälkeen katsoin tarkkaan mitä suuhuni laitoin ja miten liikuin. Onneksi tuohon maailman aikaan harrastin useita liikuntalajeja viikossa. Vanhempieni minnuu näihin liittyen kannustaen jatkamaan ja tekemään parhaani, jotta kehittyisin noissa lajeissa paremmaksi. Yhdessä näissä olin ikäisteni keskuudessä lähes Suomen parhainten joukossa. Näin miulle antoivat aikuiset ymmärtää sanoillaan.

Sisäreisiäni joita vihaan ja häpeän yhä niin paljon. Vielä tänäkin päivänä. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Tuon kauniin aurinkoisen kesäisen päivän jälkeen mikään ei ole ollut enään, kuin ennen sitä päivää. Ennen sitä hetkeä. Kaikki oli niin muuttunut. Peruuttamattomasti.

Tältä tuntuu.

Miusta ei ole pitkään aikaan tuntunut tälle. Pelottaa ihan aikuisten oikeasti, että kuolemani on todella lähellä. Fyysiset oireeni sen kuin pahenevat ja pitkittyvät. Niitä ns. yli pääseminen kestää aina vain kauemmin eli hetki jolloin pystyn onnistuneesti feikkaamaan muille ihmisille, että kaikki on fyysisesti ja henkisesti hyvin. Vaikkei se sitä todellisuudessa olekkaan. Vai pystynkö sittenkään enää onnistuneesti feikkaamaan? Kuoleminen näiden syiden kera tulee olemaan todella tuskallista. En todellakaan tiedä miltä tuntuu kuolla luonnollisesti.. jos niin voi kuolla? Samalla päässäni pyörii tästä kaikesta huolimatta sanat: En halua näyttää vastenmieliseltä läskiltä.

Abc etenee turhankin hyvin. Niin moneen päivään en ole päätynyt edes päivän sallittuihin maksimi kaloreihin. Painan vähemmän, kuin moneen vuoteen. Eroa nykyisen ja kautta aikain pienimmän bmi:ni kanssa on enää todella vähän.

En halua kuolla, mutta en halua, että tunnen itseni vastenmieliseksi läskiksi. Miusta tuntuu yhä tuolta.

Ehkä?

Mie en tahdo saada mielestäni terapeuttini sanoja, jotka kuulin tämän viikon terapiaistuntoni aikana.. Sanoja, jotka osittain pystyn sisäistämään. Ehkä ymmärtämään, mutta jokin sanoo miulle, että asian kieltäminen on hyvä asia. Kiellän asian = mitään sellaista ei tule tapahtumaan. Pöljää? Kyllä. Hän on todella huollissaan syömishäiriöstäni ja siitä miten vääristynyt kuva miulla on itsestäni. Mikä näkyy todella huonona itsetuntonani. "On hyvinkin mahdollista, että tulet kuolemaan syömishäiriöösi..", kuten hän sanoi.

Drunkorexia, here I come!

"Pysyn lihavana, koska ei olisi reilua kaikkia hoikkia kohtaan, jos näin hyvännäköinen, älykäs ja hauska olisi vielä laihakin!" -tuntematon

Lause, joka helpottaa toisinaan norsu fiilistäni. Pääsiäisen liika kaloreita odotellessa..alkoholi. Ystävän ja kahden tutun seurassa. Paitsi jos sovitaan ettei alkoholissa olekkaan kaloreita yms moskaa? Ja jatkan silti kiltisti paastoani lauantaihin saakka ja sunnuntaina jatkan siihen mihin jumituin lauantaina. Sopii miulle. Rangaistus paastoa etukäteen ja jälkikäteen.

Juoni sen, kuin tiivistyy..

Tännään selvisi se, että kuka on ainakin syyllistänyt ja syyttänyt kaikesta haukkumisesta vain ja ainoastaan miun koiraani. Naapurirapun nainen, joka on taloyhtiön hallituksessa. Tällä kertaa lapussa oli jopa hänen minensä ja kotinsa loppu osa. Itseasiassa ensimmäistä kertaa. Hallitukseen pääseminen ei näemmä täällä edelleenkään edellytä idiootti seulan läpäisyä..Se saattoi hyvinkin rankasti ehkä johtua siitä, että vähän aikaa sitten tuli koko taloyhtiöön perinteinen mitäs tänne kuuluu info lehtinen, jossa yksi mukava nais ihminen hallituksesta pyysi kauniisti, että jos koiriin liittyen tulee sanomista, niin sen oman nimen ja kämpän loppuosan saa kirjoittaa lapun loppuun. Juoni todellakin tiivistyy. Olen tapaamassa tämän lapun kirjoittajan ja tämän mukavan hallituksen jäsenen teekupin ääressä luonani tiistaina.

Josta päästään aiheeseen villasukat eli hetki jolloin miulla teki oikeasti henkisesti pahaa. Olin JL:n kera shoppailemassa lauantaina. Hän sanoo ihan ja täysin rehellisesti ja mitään salaamatta jos jokin vaatekappale ei hänen mielestään miulle sovi tai jos näytän hänen mielestään jossain vaatteessa läskiltä. Edellisen kirjoituksen ja tämän uusimman välissä olen laihtunut ja mukavasti. Mutta kesäkuntoon 2012 on yhä käynnissä. Sovitin yhtä niin ihonmyöntäisesti menevää mekkoa ja sanoin JL:lle, että saat nyt nauraa miulle. Hänen ensi kommenttinsa oli: "Näytät läskiltä tuossa mekossa. Laihduta jenkkakavoista alkaen lisää.. Niin kyllä se ehkä siitä." Tottahan tuo oli. Nauroin siihen (en kehdannut itkeä), että näytän makkaralta tässä.

Henkisesti pahaa teki, kun huomasin tuon sanottuani, että hänen vieressään. Samalla penkillä istui kaksi tyttöa odottamassa sovituskoppiin pääsyä. Toinen alta 10-vuotta ja toinen näytti juuri murrosiän alussa olevalta tytöltä.. Heidän ilmeensä ja eleensä olivat jotain niin karua ja surullista. Heistä niin näki, että tuon hetken jälkeen he katsoivat itseään ja vaate valintojaan siten miten eivät ehkä olleet aijemmin niin katsoneet. Mitä vikaa heissä ehkä on.. AUTS! Hetki jolloin olisin halunnut vajota maan alle..

Fatboy Slim - Wonderful Night

Elämä on välillä ihan hassua. Sain juuri puhelun jossa miulle sanottiin, että en saanut sitä yhtä tiettyä hakemaani vakipaikkaa. Ei tuntunut yhtään pahalta. Tuntui, kuin raskas taakka olisi pudonnut hartioiltani pois. Yritin vain olla hihkumatta puhelimessa: Jesh! En tullut valituksi. Kiitos! Nippa ja nappa pystyin siihen. Minkä vuoksi? Koska itsessään työhaastattelu tilanne oli sangen ahdistava. Mahdollinen tuleva pomoni ja vara pomo tuntuivat myös ahdistavilta. Liittynee kaiketi henkilökemioihin, joita ei vaan ollut. Itsessään paikka oli niin iso, että se teki siitä ahdistavan. Morkkaamatta yhtään haastattelijoita tai tuota paikkaa työpaikkana, niin uskon, että valituksi tulleet/tullut tulee siellä viihtymään. Onneksi kaikilla ei ole samaa makua työpaikan suhteen. Pisteet haastattelijalle siitä, että hän kuitenkin soitti miulle ja kertoi etten tullut valituksi. Harvemmin noin käy.

Mikä olisi tarpeeksi kuvaava otsikko?

Mie en oikeasti ymmärrä mikä siinä on, että jotkut tunemistani ihmisistä saavat kai jotain sairasta hyvänolontunnetta siitä, että he ovat välillä niin ilkeitä ja julmia tuntemiaan ihmisiä kohtaan. Ihmisiä joita he vielä kutsuvat ystävikseen, kavereikseen. Ihmisiä kohtaan joille he ovat sanoneet etteivät he tule lukeutumaan heihin, jotka heitä sanoillaan, teoillaan ja tekemättä jättämisillään satuttaisivat koskaan. Mutta he ovat niin silti tehneet. Onko miulta mennyt jotain todella oleellista ohi, kun en ymmärrä tuon käytöksen jotain hienoutta? Tai saatika mahdollisia perustelujaan millä käytöksensä oikeuttavat? Eikä siitä siis pitäisi heille sen vuoksi suuttua, kuten he ovat asian ilmaisseet.

Josta johtuen miulle tärkeää ja rakasta ystävä ja kamu joukkoa repii nyt tuollainen tilanne. Ihmiset ovat jakautuneet. Osa uskoo mieluummin heidän sanoihinsa, jotka ovat omalla ilkeällä ja julmalla käytöksellään saaneet aikaan paljon kamalaa. Osa uskoo mieluummin heitä, joille on tehty pahaa. Ja loput ovat välitilassa. Kuten mie. Olen saanut oman osani tuosta halpaisesta käytöksestä, jota en mielestäni ole ansainnut, koska en ole tehnyt heille mitään pahaa. Ainakaan tietääkseni. Mie en todellakaan ole täydellinen, kuten eivät hekään.

Mihin vetää raja siihen, että ei kiitos miulle enempää henkistä roskaa ja ilkeilyä enempää tai saatika miulle tärkeille ja rakkaille ihmisille? Milloin voi sanoa ihmisille, jotka ovat siulle ja siulle tärkeille ihmisille inhottavia, täysin tarkoituksella: Pitäkää tunkkinne. En halua olla ennään teidän kanssanne missään tekemisissä. Ilman etten itse syylisty samankaltaiseen ilkeyteen. Vai onko vain parempi mennä ainakin jonkin aikaa siten, kuten vanha sananlasku asian ilmaisee? "Pidä ystävät lähelläsi. Viholliset vielä lähempänä.."

Miulla tekee henkisesti pahaa heidän puolestaan joita ollaan kohdeltu, kuin saastaa. Inhottavan ristiriitaista, koska puolen valitsemisella on pitempi aikaset karut seuraukset.. Lopputulos tässä koko sopassa taitaa kuitenkin olla se, että ihmisiin tulee sattumaan ja paljon. Kävipä tässä miten tahansa.

Taas terveyskeskuksessa.

Onneksi tällä kertaa reissuun ei mennyt kolmea tuntia, vaan kaksi. Pitkittynyt flunssani on nyt poskiontelontulehduksena menossa. Eli edellisellä viikolla saamani lääkitys ei ole purrut toivottavalla tavalla. Sairaslomalla olen keskiviikkoon saakka. Oli kyllä niin "hilpeää" soittaa pomolleni tännään ja sanoa, että ennen torstaita en ole työkykyinen. Sain moraalisaarnaan siitä minkä vuoksi en saanut antibiootti kuuria jo viime viikolla. Mitä tuohon olisi voinut sanoa? Lääkäri määräsi ensin erit lääkkeet ja niiden seuraksi määräsi toinen lääkäri tännään miulle antibiootti kuurin niiden seuraksi. Toivottavasti yli viikon lukossa olleet korvani avautuisivat, molemmat poskionteloni ja hampaani lopettaisivat vihlomisensa.

Kun norsu lähti oopperaan.

Olin Äipän kera tännään kahtomassa Rusalka oopperan. Norsu olo oli jo ennen sinne lähtemistä. Yritin löytää jotain nättiä päälleni tai edes jotain mikä ei huutamalla huutaisi miulle, että näytät norsulta. Hetkellisesti tuli sellainen fiilis kotona, että ehkä kelpaan näin. Oopperassa norsu fiilis iski niin lujaa uudemman kerran. Tuntui kuin lähes kaikki vastaantulijat olisivat tuijottaneet miun läskejäni ja miettineet, että mitä tuokin norsu rumissa vaatteissaan täällä tekee. Vainoharhaista? Kyllä, mutta en vain päässyt tuosta tunteestani eroon. Eikä asiaa yhtään helpottanut se, että vastaan tuli muutama kaunis keijukainen ja muutama niin ihana nainen, että jos alemmuudenkompleksini ei olisi ollut päällä niin olisin kysynyt sitä yhtä tiettyä söpöä blondia seurakseni teelle.

Jyrki Anttila loisti Metsästäjän roolissaan. Tuon miehen lauluäänessä on vain sitä jotain. En osaa sen tarkemmin sanoa, että mitä. Jotain minkä vuoksi hänen lauluosuuksiaan kuuntelee ilolla. Naispääosan, Rusalkan aka Olga Romanko:ssa oli jotain hellyyttävää, mutta hetkellisesti hänen äänessään oli jotain mikä vihlaisi korviani. Ehkä huono päivä?

Koirapuistossa aijemmin päivällä oli pitkästä aikaan koirani koirapuisto ihastus, jota myö ei olut nähty pitkään aikaan, isovillakoira ystävät ja joukko muita koira kamuja. Kp reissun jälkeen muru on lähinnä nukkunut. Tuhisee tälläkin hetkellä sohvalla olevan tyynyn päällä tyytyväisen oloisena.

Michael Bublé - Feeling Good

Lisää hyviä syitä kuunnella Bublé:n musiikkia: Laitoin Bublé:n soimaan ja tein suur siivouksen kotonani. Esim. pesin uunin, pyyhin pölyt, pesin muutaman koneellisen pyykkiä ja astiat. Jätesäkillinen vaatteita lähtee kirpputorille ja pesin myös jääkaapin. Hyvä päivä. (:

Määrittämätön akuutti ylähengitystieninfektio

Näin lukee tämänpäiväisessä lääkärin lasunnossani. Influenssaa siis puukkaa. Mie en tod tiedä, että kumpi sattuu nyt enemmän: se, että poskionteloitani vihloo vai se, että hampaitani vihloo..kaiken tämän muun "ihanan" fyysisten tuntemusten kera. Mie sydän terveyskeskus. Ei mennyt kuin vajaa 3 tuntia koko reissuun plus apteekin odotusjono päälle. Ensin, kun oli pitkä odotus sairaanhoitajan jonossa ja siitä lääkärin jonoon. Voi jos miulla olisi varaa yksityiseen niin olisin varannut sieltä ajan ja käynyt tämän koko rupeaman läpi paljon lyhyemmässä ajassa.

On se reilua, että niin monet lapset ja vanhukset saivat kiilata sairaanhoitajien avustamana lääkärin odotusjossa ohitseni ja useamman muunkin heitä jo ennen jonossa olleiden kanssa. Ihmisiähän myö ei lapset ja ei vanhuksetkin ollaan. Lapsille tekee muuten ihan oikeasti hyvää oppia odottamaan, vaikkei se mukavaa olekkaan. Etenkään kipeänä. Kaikki miulle nyt ja heti-asenteella ei pitkälle pärjätä aikuisena..

Nyt vihdoin ja viimeinen kotona. Oma sohva, paras sohva ja unissaan tuhiseva koira seuranani. Onneksi sairaslomaa on perjantaihin saakka, niin saan toivottavasti kasattua itseni maanantaihin menessä työkuntoiseksi.

Kuumetta odotellessa.

Toissapäivänä iski flunssa. Kuumetta tosiaan odotellessa, että pääsisin sen kautta eroon tästä koko moskata. Asian ainoa hyvä puoli on se, että miulla ei ole minkään laista halua syödä tai saatika näläntunnetta. Harmi vain, että liikkuminen tulee jäämään todella vähänlaiseksi tänä aikana.

Voikohan oman lähestyvän kuoleman aistia?

Miulla olisi niin monta asiaa mistä voisin tännään kirjoittaa, mutta tuo lause pyörii lähinnä mielessäni. Tuolla lauseella en tarkoita sitä, että olisi suunnittelemassa itsensä tappamista, olisi ollut isossa onnettomuudessa, jonka seurauksena on sairaalassa tai sairauden vuoksi.

Lause jota en vain saa mielestäni. Kuuntelin tännään yhtä herttaista vanhaa rouvaa ja yritin lohduttaa häntä sanomalla: Kaikki on hyvin ja sinnuu rakastetaan. Hänen sanansa, jotka pyörivät mielessäni: "Jos en herääkkään ennään huomenna?" Kyyneleet hänen silmissään. Halaus.

Ei ole todellista!

Sain tännään toisenkin soiton jossa minnuu pyydettiin työhaastatteluun. Puhelun aloittivat haastattelijan sanat: "Kutsu käy, koska hakemuksesi oli niin hyvä.." Sinne siis huomenna. Jau!

Ps. oli ihanaa nähhä myös TI:tä pitkästä aikaan.

Perjantaita odotellessa!

Sain tännään kutsun työhaastatteluun. En olisi ihan heti uskonut, että pääsen sinne, koska laitoin hakemuksen viimeisenä hakupäivänä. Nyt vain pitää jo etukäteen psyykata itseäni sen hyvällä tavalla itseni kehumisen suhteen. Missä mokasin viime työhaastattelussani. Ihana vapaapäivä. Ihana maanantai. Luitte oikein tuon edellisen lauseen kanssa.

PP:n näin myös hänen lounastauollaan tännään, niin koirani on ollut tännään vähän aikaa yksinään, niin toivottavasti hän ei ala huomenna töihin mennessäni protestoimaan siitä, että hänet "hylätään". Vaan jäisi tyytyväisenä kotiin. Kuten hän yleensä jää.

Auts. Vatun vattu, polveni.

Polviani vihloo ja särkee päivä päivältä enemmän, useammin ja pitkäaikaisemmin. Nyt vihloo ja särkee enemmän vasemmanpuoleista polveani. Useimmiten eroa ei edes huomaa. Istuin tai olin liikkeessä. Useasti polviini sattuu niin paljon etten pysty edes nukkumaan. Laitoimpa tyynyn, peiton jne. siten ettei sattuisi niin paljon, kuin vähän aikaa sitten. Ehkä pieniä pätkiä kerrallaan nukun ja jossain vaiheesaa iltaa/yötä/aamua alan jo epäillä, että olenko nukkunut lainkaan. Myönnän ja tunnustan, että minnuu pelottaa, että miulla olisi osteoporoosi eli luukato. Ainoasti varmuuden saan tähän siten, että tutkitutan kunnolla polveni. En vain uskalla tehdä sitä. Entä jos tulos onkin osteoporoosi?

Ps. särkylääkkeet potkivat hyvällä vain vähän aikaa, enkä halua, että jään niihin koukkuun, joten niitä en halua syödä, kuin karkkia.

Pendulum - The Island Part 1 Dawn

Huh ja hei. 14-tunnin työpäivästä olen juuri ja juuri selvinnyt. Itseppä tätä halusin, koska muuten olisin lähes joka ikinen viikonloppu töissä. Tekemällä kerran kuussa lauantaina ja sunnuntaina moiset vuorot, niin miulla on mahdollisuus yrittää ylläpitää sosiaalisen elämäni rippeitä. Ilman tuota mahdollisuutta vapaa-ajan sosiaalista elämää miulla ei juurikaan olisi. Suurin osa ystävistäni ja kamuistani on töissä ma-pe päivinä ja viikonloppuisin heillä on mahdollisuus tehdä jotain ihan muuta, kuin töitä. Huomista odotellessa. Jos tämän jälkeen NukkuMaija ei minnuu kolkkaa untenmaille niin ei sitten mikään.

Ehkä on vaan niin ehkä.

Lähetin juuri pari uutta työhakemusta. Sitä tiettyä hakemaani työpaikkaa en saanut, koska olin tämän mahdollisen uuden pomoni naamarajan väärällä puolen. Toisaalta mie olen tällä hetkellä lähes helpottunut siitä ettei minnuu valittu siihen virkaan, koska työskentely työpaikassa, jossa olet pomosi naamarajan väärällä puolen on kaikkea muuta, kuin mukavaa. Kokemuksella karulla tiedän tämän menneestä.

Uuden työpaikan haku on siksi todella oleellista nyt, koska määräaikaista työsuhdettani nykyisessä työpaikassa ei ole ennään pitkää aikaa jäljellä. Varasuunitelma on b on nyt tarpeen. Irvistyksen kanssa juttelin tuosta jokunen päivä sitten. Aiheeseen päästiin siten, että voi olla mahdollista, että työntekijöitä vähennetään yksiköstäni. Jos näin käy, niin siinätapauksessa mie olen ensimmäinen joka saa potkut. Noh pilkkua viilaten työsopimustani ei ennään jatketa, mikä on lopulta sama asia, mutta vähän eri sanoin. Tästä kaikesta saan silloin kiittää Kaksinaamaista, joka aloitti muutamapäivä sitten työ tuolla. Hänen aikaisemmassa työpaikassaan työtahti oli verenmaku suussa-kiirettä, jonka ohella työpäivän aikana ei aina ehtinyt edes pitää lakisääteistä taukoa. Kaksinaamainen oli mennyt valittamaan Isolle Pomolle siitä, että täällä ei ole tarpeeksi työtä työajaksi. Hän oli ollut tuolloin päivän verran töissä ja sinä päivänä sattui olemaan harvinainen poikkeuspäivä jolloin ei ollut niin kiire, kuin mitä yleensä on. Hyvin organisoidusti kaiken oleellisen ehtii silti tehdä ja aikaa jää vielä asiakkaiden kanssa juttelemiseenkin. Kaksinaamainen oli alkuun niin onnessaan siitä, ettei työpaikallani ole niin kiire, kuin mitä hänen edellisessää on...ja tässä on kiitos siitä, että hänet valittiin siihen paikkaan.

Mie sanoin tuosta Irvistykselle, että nyt on miun varmaan oleellista alkaa etsimään uutta työpaikkaa, jos eteen tulee työntekijöiden vähennys. Hän vastasi miulle, että hän ja Pomo yrittävät saada Ison Pomon ymmärtämään sen, että työntekijä määrää ei kannata vähentää, koska muuten työhön liittyvän laadun taso laskee rankasti. Mikä näkyy asiakkaiden tyytyväisyydessä.

Kaiken jälkeen minnuu rupesi ahdistamaan niin paljon, että soitin HL:lle ja kysyin, että voisimmeko tulla koirani kanssa yöksi hänen luokseen. Se onneksi onnistui. Nyt hänen luotaan kotiutuneena, koirani on lähinnä nukkunut tyytyväisenä sohvalla. Ulkoilu ja toisen koiran seura teki niin hyvää koiralleni. HL:n seura piristi minnuu ja sain stempattua ja lähetettyä ne hakemukset eteenpäin.

Tai voihan olla myös mahdollista, että nykyinen työpaikkani säilyy. Ehkä on vaan niin ehkä, eikä se tuo täyttä varmuutta tulevasta. Kuitenkin Pomoni sanat pöyrivät mielessäni: "Voisit ehkä saada vakipaikan tai vähintään voisimme ehkä jatkaa työsuhdettasi.." Ehkä, niimpä.

Abc:n päivän maksimi kaloreihin en ole taaskaan yltänyt. Painostani ei ole tietoa. Vaa'alle astuminen adistaa tällä hetkellä niin paljon. Liikaa.

Arkea koiran kanssa.

Miulla tosiaan oli yksi täysin ehyt takki. Eipä ole ennään.. Kotiudun eteiseen saakka ja tämä rakas ääliö oli onnistunut taas avaamaan eteisen kaappini. Takista alkaen ties mitä kaapista löytyvää oli lattialla. Koira oikein lipoi huuliaan. Ulos mentäessämme tajusin, että tämä tampio oli syönyt toisen takin taskuuni kaksi reikää ja sitä kautta saanut syödyksi harjoitus namit. Onneksi ne namit olivat koiran kuivaruoka papanoita, niin ähky ei ollut tuolla ahneella otuksella edes lähellä. Tällä menolla on kyllä mietinnässä jonkin sorttinen koiralukko siihen kaappiin. Noh, eipähän tule ainakaan tylsää. Heh.

Abc :lla kohti kesäkuntoa.

50 päivän ohjenuora on taas mukana kuvioissa. Jos lopputuloksen kanssa käy niin, että en ole tyytyväinen siihen (painooni), niin miulla on mahdollisuus vielä pelastaa tilanne. Näihin 50 päivään tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä kuulumaan myös rangaistuspaasto päiviä, koska ihan ja täysin tuskin pystyn välttämään muita ihmisiä ruokailutilanteissa. Ehkä abc olisi silloin jopa liian helpot 50 päivää, jos kompastuskien mahdollisuuksiakaan ei tulisi yhtään vastaan.

Star Wars maratooni.

Vietin PP:n ja koirien seurassa ihanan terapeuttisen viikonlopun hänen luonaan. Star Wars maratoonin parissa. Mihinkää ei ollut kiire. Sauna oli päällä. Ystävän kera, jonka luona saatoin olla ilman henkistä suojamuuriani. Olla niillä fiiliksillä, kuin tuntui. Parhautta.

"Elämä on ihanaa. Elämä on ihanaa. Kyllä se siitä vielä vituiksi menee.."

Tämän viikon mantrani on toiminut loistavasti. Ei ketutua yhtään, ei edes töissä, vaikka siihen olisi ollut syytäkin. Tällä, kun vielä loppu viikko menee, niin hyvä viikkoni on saanut mukavan päätöksen.

Tämänpäivän terapiani taas oli jotain mitä en osaa täysin tai juuri ollenkaan pukea sanoiksi. Ymmärsin ehkä sen, ettei kaikelle aina tarvitse olla sanaa millä selittäsi edes itselleen miltä nyt tuntuu. Siihen saakka olen terapeuttini kanssa samaa mieltä, kunhan kyseessä ei ole se pahin sanaton pahanolontunteeni, jolloin tulen hyvinkin useasti tehneeksi itselleni jotain julkaisukelvonta. Siihen pahanolontunteeseen, kun lötyisin edes joskus syyn tai sanan. Sisäistin tai ymmärsin ehkä jotain itsestäni. Ehkä tuo avautuu miulle joskus lähiaikoina. Ehkä?

Töihin liittyen kuulin aivan ihanan uutisen. Työpaikallani ollaan luopumassa firman sponsoroimasta kahviatauon pullasta yms kalori hirveyksistä. Kahvi itsessään vielä jää, mutta ei tunnu missään, koska mie en juo kahvia. Jeij! Nyt kukaan ei voi ennään tuolloin miulle mussuttaa siitä, että minkä vuoksi en syö mittään kahvitauon aikana. Mahtavaa!

Tästä viikosta tulloo hyvä viikko.

Näin mie haluan uskoa. Miulla on työvuorollisesti unelma viikko. Pelkkää aamuvuoroa koko viikko, mikä tietää sitä, että on tulossa koirapuisto viikko. Ja sen jälkeen kolmen päivän vapaapäivät. Ehdin jokapäivä töiden jälkeen koirani kanssa koirapuistoaikaan koirapuistoon. Josta johtuen töissä ei ketuttanut edes Melkein Mirandan kuittailu, päteminen siitä, että ne tietyt kalliit kengät sopisivat käytännössäkin tälle kohderyhmälle. Hymyilin vain ja mietin mielessäni: kallis ei ole aina sama asia, kuin hyvä, laadukas tai saatika, että sopii sen vuoksi läheskään aina suunnitellulle kohderyhmälle.. Ei tuntunut missään.

Näin jälkeenpäin tännään ei ketuta edes se, että jäin melkein työapaikan pihalla kahteen eri paikkaan autolla jumiin ja autolle sain lopulta kaivaa lapiolla auton menevän kolon, jotta pystyin edes parkkeeraamaan autoni. Kuvitelkaa: Ritarit eivät ole kuolleet sukupuuttuun. Toiselle kerralla paikalle sattui miulle tuntematon huoltomies lapionsa kanssa ja hän auttoi autoni pois lumiselta tieltä, mitä ei oltu aurattu. Siksikään ei ketuta, koska tuo ylimääräinen lumityö on aivan mahtavaa hyötyliikuntaaa.

Ja viikon ensimmäinen koirapuisto reissu. Muru oli ihan onnessaan, kun meuhkasi siellä mm. bordercollie ystävänsä kanssa.

Miulla oli ihana päivä. Huom. oli.

Pitkästä aikaan miulla oli niin ihana päivä. Olin perjantaina pikku tunneille asti venähtäneissä juhlissa PP:n kanssa, hänen ystäviensä luona. Jäimme yöksi. Paljon naurua, hymyä, saunomista ja niin ihanan epämääräistä jutustelua. Laatua. Tännään kotiduin ja vähän aikaa siitä myöhemmin koirani kotiutui yökyläilystä. Murulla oli ollut ihanan koirapuisto täyteteinen vierailu ja lenkeillä vastaan oli tullut monen monta leikkikaveria. Matkasimme myöhemmin lauantaina Äipän kanssa kahtomaan Julius Caesar;ia Oopperaan. Esitys, vaikka modernina sen näimme, oli aivan ihana. Tykkäsin ja paljon. Noin kolme tuntia vain hujahtti.

Kotiin päästyäni, joku vainoharhaista noitavainoa "harrastava" naapurini oli taas muistanut minnuu nimettömällä lapulla jossa haukuttiin koirani. Koirani oli kuulemma haukkunut koko illan. Mitä vittua? Olin muutaman tunnin pois kotoa. Koirani jäi hyvillä mielin kotiin. Hän ei haukkunut, kun lähdin ja tulin. Olen aijemminkin äänittänyt koirani ääniä, kun en ole ollut kotona. Paria poikkeusta lukuunottamatta koirani ei ole haukkunut ja silloinkin, kun hakkui, niin hän ei haukkunut kauaa. Vituttaa niin urakalla, koska koiraani syytetään kaikista koirista lähtevistä äänistä, ihan joka vitun kerta, vaikka läheskään aina ääntäpitävä taho ei ole miun koirani.

Asiaan liittyen olin jo yhteydessä yhden hallituksen jäsenen kanssa. Hän sanoi, että nyt tuo perseily saa luvan loppua. Seuraavalle nimettömälle lapulle keksin jotain todella eksoottista käyttöä.

Jos joku koiran vihaaja yms. tätä lukee, niin ihan aikuisten oikeasti, jos koiran äänet häiritsevät sinnuu, niin voisitko sanoa asiasta naamakkain? Jos pokkasi ei siihen riitä, niin laita siihen lappuun oma nimesi/kotisi numero, niin asiasta voidaan keskustella sivistyneesti. Sen lapun saa sitten mieluusti laittaa jo samana päivänä ja klo ajan milloin näin on käynyt, niin asialle voidaan tehdä jotain. Turha tulla mulkoilemaan usean viikon jälkeen ja inistä silloin, että koira on pitänyt ääntä joskus aikaa sitten. Silloin sille vanhalle asialle ei voi ennään mittään. Jatkolle voi.

Kyllä ja kiitos.

Kelasta tuli vihdoin ja viimein päätös. Pääsen jatkamaan terapiaani ilman tuskaisaa odotusta tulevasta. (:

Toivon, että voitan tännään isosti lotossa.

Äitin luona vierailu ei mennyt tännään niin hyvin, kuin olisin toivonut. Äipän kommentti:"Oletpa sie pieni.." ja se ilme jota en olisi halnunnut nähdä. Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato. Vai miten se sananlasku nyt menikään?

Samalla ajatukseni ovat ihan solmussa. Miulla ei ole havaintoakaan mitä ostaisin ystävälleni ja hänen rakkaalleen suhteenrekisteröinti lahjaksi. Ystäväni sanoin: "Meillä on sopivasti romua ja rompetta.." Mitään turhaa roinaa en viitsi ostaa. Ajatuksella jotain, mutta mitä? Onneksi tiistaihin on vielä vähän aikaa..

Jos tännään voitan isosti lotossa, niin mie tiedän mitä osalla tuosta teen. Maksan ystäväni ulosottovelat pois. Joskus aikaa sitten hänellä ja miulla oli puhetta siitä mitä myö tehtäisiin jos voitettaisiin isosti lotossa. Tuo oli ensimmäinen mitä miulle tuli silloin mieleen. Sen hänelle kerroin. Se hymy, miten ystäväni tuolloin hymyili oli jotain niin mahtavaa, että mie toivon, että pystyn tuon jonain päivänä toteuttamaan. Syy minkä vuoksi ystävälläni on paljon rahaa ulosotossa on se, että hän oli joskus todella typerä, eikä ajatellut sitä mitä siitä seuraa jos hän jättää monet isot laskut maksamatta. Josta johtuen hän lyhentää velkaansa tänäkin päivänä.

Tämän päivän työhaastattelu, argh.

Se ei ollut mitenkään mukava kokemus. Sain taas osakseni sen miten sinnuu kohdellaan jos olet naamarajan väärällä puolen. Tämä on jo lähes arkipäiväistä miulle, että olen naamarajan väärällä puolen. Se on ollut sitä jo niin monen monta vuotta etten enää edes jaksa laskea vuosia taaksepäin. Syy moiseen on se, että erotun massasta (syömishäiriötäni en tällä tarkoita). Esittelyjen jälkeen haastattelijan ensimmäinen kysymys oli: "Oletko saanut töissä varoituksen?" Mie:"En." Tuossa vaiheessa olin niin lähellä, etten olisi sanonut hänelle: Ai olisiko miun kuulunut saada varoitus tällä naamalla? Sitä en onneksi sanonut, koska se olisi ollut typerää. Sen jälkeen puhuttiin aiheeseen liittyen hetki sitä sun tätä. Haastattelu päättyi siihen, kun haastattelija sanoi:"Miehitys alkaa olemaan täällä aika kohdillaan. Informoin sinnuu kahden viikon sisällä. Hakijoita on ollut paljon.." Se äänensävy ja hänen olemuksensa olivat vaan niin sellaiset, että tuskin mie tuota työpaikkaa tulen saamaan. Tai voihan olla hyvinkin mahdollista, että haastattelijalla itsellään oli vain todella huono päivä. Ehkä?

Toki ymmärtäisin tuon moska kohtelun jos mie käyttäytyisin itse jotenkin työkeästi tai törkeästi, mutta niin en tee.

Töissä oli kyllä sangen ahdistava tilanne, kun Irvisys ja Pieni sanoivat, että jääkaapissa on paljon sellaista syömistä mitä mie pystyn kasvissyöjänä syömään ja ne sapuskat pitäisi syödä loppuun tännään tai viimeistään huomenna. Kyttäys kerho on taas kokoontunut. Ei hyvä. Ei ollenkaan.

Pitkästä aikaan terapiassa.

Miulla on ihana terapeutti. Hän laittoi maililla viestiä ja ehdotti uutta käyntiä, koska viime käynnistä on hänen mielestään jo liian kauan aikaa. Eli kelasta ei edelleenkään ole kuulunut mittään. Maksoin tuosta käynnistä vain sen omavastuu osan. Toivottavasti saan kelasta positiivisen päätöksen, muuten voi tulla todella kallis laksu jälkeenpäin.. Päänsisäisesti vain hajottaa niin urakalla, että sitä positiivista päätöstä voin vain toivoa.

Helpotti ja selkeytti niin paljon, kun sain mahdollisuuden aloittaa uusien henkisten solmujen avaamistani ja viitaten myös vähän joihinkin niihin vanhoihin. Kuten siihen, että miun on todella vaikeaa luottaa kehenkään ja ärähtää hyvällä tavalla silloin, kun tilanne sitä kaipaa. Tässä solmussa olen pitkälti taas siksi, koska mie en viitsi yleensä vaivautua ärähtämään mistään pienistä asioista, vaikka syytä siihen olisikin. Jos vain pystyisin suuttuvaan vähän useammin, niin ehkä inhoaisin itseäni vähän vähemmän. Ehkä? Koska itse tilaneissakin sen ymmärrän, että nyt olisi hyvä syy tuoda esiin se, että minnuu kohdellaan tarpeettomasti huonosti, mutta niitä sanoja en vain yleensä saa suustani ulos. Mielessäni käyn kyllä tuon tilanteen läpi ja sen mitä olisin siinä tilanteessa halunnut sanoa.

Varsinkin, kun revin viikoloppuna hermoni ihan urakalla JPL:lle ja JS:lle. Osan tuosta he olivat ihan ja täysin ansainneet sen tarpeettoman vittuilun ja kuittailun jälkeen. Siitä ihan loppuosasta en ole täysin varma, että ansaitsivatko he sen osakseen vaiko eivät. Raja tuossa on hiuksen ohut. Ehkä se selviää miulle jossain vaiheessa. Toivottavasti.

Tännään miulle iski tajuton norsu ahdistus, koska TI:n ja TI:n rakkaan suhteerekisteröinti on ensi viikolla. Jotain kaunista päälle, mutta ei norsun päällä mikään näytä, kuin korkeintaan sirkus pellen vaatteelta.. Huoh. Edessä on pitkä paasto..

Mahdollinen uusi alku?

Lähestyvä työhaastattelu jännittää ja paljon. Mietin tässä, että minkä kumman vuoksi. Miulla olisi mahdollisuus saada alaani vastaava vaki työpaikka. Eriltä firmalta ja uudesta työyhteisöstä jos tuleva työhaastattelu menee hyvin. Toisaalta tuntuu hyvältä, että mahdollisen uuden pomon mielestä mie en ole ö-luokan hätävara työmaailmassa. Uudet hyvällä tavalla vastaantulevat työhaasteet ja mahdollisuus kehittää työhöni liittyvää osaamista. Toisaalta nykyisessä työpaikassani on paljon hyvää: tutut työhön liittyävät asiakkaat, työkaverit, työpaikka ja talon tavat. Toisaalta tuolla ärsyttää ja harmittaa hetkellisesti todella paljon se, että vaikka tuonne haetaan taas uusia työntekijöitä/työntekijä, niin miun sijaisuuttani on taas jatkettu pätkän verran. Tällä erää sitä on maaliskuun loppuun saakka. Sanallisella sopimuksella olin tuolla tämän vuoden puolella yli kuukauden verran, ennen kuin oli paperillisen työsopimuksen allerkijottamis päivä.

Yritän tässä nyt perustella itselleni, että muutos on myös hyvästä, vaikka tulevaisuus jännittääkin. Kyllä, haluaisin mieluusti tietää jo näillä main tätä kuluvaa vuotta, että mitä mie olen kesällä tekemässä. Onko miulla töitä vaiko ei. Onko miulla mahdollisuutta lähteä matkustamaan ulkomaille. Kaksi eri ystävääni JL ja PP ovat minnuu kysyneet matkaseurakseen. Ilman varmaa vastausta tulevasta on vain niin hankalaa sanoa yhtään mitään. Kaikki esim. kesän suhteen on siis yhä ihan auki.

Tämän hetkisen pomoni sanat siitä, että voisin ehkä saada nykyisestä työpaikastani vakipaikan, mutta mitään varmaa hän ei vieläkään osaa/halua/pysty sanomaan, niin se ei järin mieltäni lämmitä. Toisaalta olisi ihan mahtavaa jos saisin nykyisestä työpaikastani vakipaikan. Tuttua, turvallista ja enimmäkseen mukavia työpäiviä. Toisaalta epätietoisuus raastaa mieltäni ja paljon. Kysymysmerkille jää vielä se, että olenko valinnan edessä vai jatkuuko kaikki kuten tähänkin saakka. Ehkä merkinnällä. Toisaalta en edes tiedä vielä, että millainen fiilis miulle tulee ehkä mahdollisesta uudesta työpaikastani, ehkä mahdollisesta uudesta pomostani ja ehkä mahdollisesti uusista työkamuistani. Jos fiilis on hyvä, niin valinta tulee olemaan vaikea. Jos fiilis ei ole hyvä, niin valinta tulee olemaan helppo.

Otsikko jonka muokkasin kirjoittamiseni jälkeen.

Äh, miulla olisi kerrankin vapaapäivä arkena, mutta mitään fiksua ja oleellista en ole keynnyt tekemään. Paitsi ulkoilemaan koirani kanssa. Olisi ollut useampikin puhelin soitto virka-aikaan ja paikanpäällä käymisiä. Ulkomaailma ja tekemisissä oleminen muiden, tuntemattomien ihmisten kanssa pelottaa. Puhelimella soitaminenkin pelottaa ja ahdistaa. Ihan typerää,mutta en ole onnistunut psyykkaamaan itseäni tuohon. Huomenna on vaan niin oleellista saada nuo tehdyksi.

Ehkä näin mutkan kautta tuon ahditukseni laukaisi tällä kertaa se, kun JL sanoi:"Jos vielä vähänkin lihon tästä niin hankin paidan missä lukee: I beat anorexia". Jos hän tilanteeni, oikean sen tajuaa, niin mie tulen olemaan niin lirissä ja hänet tuntien hän tulee tekemään kaikkensa, että hylkäisin tämän yli 14-vuoden osan itsestäni. Silloin on piru irti ja sekin on kesyintä mitä aiheeseen liittyen pystyn sanomaan, jos näin tapahtuu.

Jos nyt jotain hyvää tälle päivälle ahdistukseni on tuonut, niin tyhjensin vaatekaappiani. Tuli mukavasti lisää tilaa vaatekaappiini. Ja kunhan kykenen, niin vien ne kierrätykseen menevät vaatteet lähimpään kierrätys boksiin.

Ps. tämän kirjoittami tekstin jälkeen tunnen taas kertaalleen itseni ihan kamalaksi ihmiseksi. Ystäväni TI soitti miulle ja itki puhelimessa pahaa oloaan. Kertoi millä tavoin harkitsee tappavansa itsensä jos hänen olonsa ei helpotu. Hän puhui. Mie kuuntelin. Hetkiä jolloin miusta tuntuu, että niitä helpottavia sanoja ei vaan löytynyt ja kaikki sanani kuulostivat vaan niin typeriltä. Minnuu pelottaa, että saan huomenna soiton, jossa soittaja sanoo, että hän on tappanut itsensä. Tällä erää en voi kuin toivoa parasta, että kuulen hänestä vielä huomennakin. Puhelu päättyi sanoihin. Mie:"Soitellaan huomenna. Voit soitaa miulle vielä tännään jos siusta siltä tuntuu. Olet rakas." TI:"Niin siekin.."

Mie sydän kela.

Luitte oikein. Vattu, että ketuttaa. 2 kuukautta ja risat on siitä, kun vein terapian jatkohakemukseni kelaan. Olen käynyt paikanpäällä tiedustelemassa asiasta, että kauankohan päätöksen saamisesssa vielä menneen. Nainen pöydän toisella puolen sanoi, että kaikki tarvittavat paperit, liitteet ja tekstit ovat perillä. Mitää ei puutu. Vastauksen saapumisen ajankohdasta hän ei pystynyt sanomaan mittään. Jouduin siis perumaan kolmannen terapia aikani putkeen. Seuraavaa aikaa miulla ei edes ole. Asiaan palataan terapeutin kanssa sitten joskus jos/kun kelan päätös saapuu.

Voi kyllä, minnuu ahdistaa päivä päivältä enemmän ja henkisesti hajottaa jo todella paljon. Arkeen liittyvien asioiden tekeminen on miulle toisinaan lähes mahdotonta tai joudun pakottamaan itseni niiden oleellisten tekemiseen. Henkisen spyykkauksen kanssa. Esim: Jos et mene nyt töihin, niin saat potkut, etkä voi maksaa laskuja eräpäivään menessä. Siitä tulee vaan niin iso sotku selvitettäväksi.

He tarjoavat ruokaa..

Miulla ei minkäänsorttista näläntunnetta. Edes paheeni ylitsemuiden, suklaa, ei iske millään tai aiheuta kiusausta. Edes ajatuksentasolla: Entä jos sittenkin söisin yhden pienen palasen? Ei kiitos, vastaan.

Että voikin taas korveta..Ei näin.

Rip miun henkireikäni aka jo vuosia elämässäni ollut kirjastokorttini, jonka pitkän numerosarjankin muistan ulkoa. En todellakaan usko niihin lapsille kerrottuihin satuihin, joissa joku ihana ihminen on sen maasta löytänyt ja palauttanut kirjastoon.. Kiitos monista ihanista luku elämyksistä!

JL.

JL:n seurassa vietetty aika on alkanut saamaan sangen ristiriitaisia piirteitä. Viihdyn hänen seurassaan ja kykenen olemaan hänen seurassaan ilman, että miun tarvitsisi yrittää esittää, että kaikki on hyvin niinä päivinä ja hetkinä, kun niin ei ole. Sisäistin sen vasta tännään, kun nukahdin hetkeksi hänen sohvalleen, kun jatkoimme Stargate Atlantis maratoonin parissa. Hänen kotinsa ilmapiirissä on vain jotain mikä saa miut rauhoittumaan. Hetkiä jolloin ahdistukseni helpottaa/vähenee vierailun ajaksi..vaikkakin hänen seinänaapurinsa on nätisti sanottuna kerrostalo kyttääjä.

Ristiriidan tähän on tuonut se, että nyt useampanakin kertana putkeen, kun olen hänet nähnyt, niin ensimmäisten sanojen joukossa hän sanoo: "Syötäisiinkö/mentäisiinkö syömään?" Tai hän tarjoaa miulle syötävää ja/tai herkkuja. Ahdistaa. Hänen tämänpäiväiset sanansa jäivät erityisesti mieleeni: "Mie aijon lihottaa sinnuu.." Ymmärrän, että hän tarkoittaa tuolla hyvvää, mutta se ahdistaa ja välillä paljon. Lisä tekosyiden keksiminen alkaa kohta olemaan jo vähän haasteellista. Hänelle läpimevät syyt siihen, että pystyisin välttämään herkut ja syömisen..

Talvi on täällä.

Koin vallan erikoisen tilanteen, hetken eilen. Olin tulossa töistä kotiin. Olin kaivanut auton kahteen eri kertaan ennen tuota lumesta. Mennen ja tullen töistä. Lunta oli satanut töissä oloni aikana sen verran, että kahlasin kodin parkkiapaikalla polviani myöten lumessa. Eipä sinne ruutuun saakka ollut mittään asiaa autolla. Olin juuri aloittanut lumen kolaamisen, kun miulle tuntematon melkein naapuri ajoi autollaan autoni perään. Hän kysyi, että saisiko hän sen lumikolan. Sen jälkeen hän kolasi lumet pois parkkiruudultani ja jatkoi omansa kimpussa sen jälkeen. En osannut, kuin kiittää häntä. Erikoisten tilanteiden aika ei olekkaan päättynyt.

Yksi sana.

PP laittoi tännään aamulla viestiä ja kysyi, että voitaisiinko myö nähdä hänen ruokatuntinsa aikana. Hän haluaisi puhua, koska häntä ahdistaa. Noita sanoja en ole kuullut häneltä pitkään aikaan, vaikka hänestä on nähnyt päällepäin niin liian moneen eri kertaan, että häneen sattuu henkisesti. Arvostan tuota viestiä, että hän halusi puhua kanssani hänelle vaikeista asioista.

Puhuimme nykyhetkestä, mahdollisesta tulevasta, menneestä lähimaastossa ja vieläkin vanhemmasta aiheesta. Aiheesta, joka oli tuhota PP:n ja miun ystävyyden vuosia sitten. Hänen entisestään Narsista. Narsistin nimen mainitseminen sai miut melkein oksentamaan henkisestä inhosta tuota nilviäistä kohtaan. Mie tiedän, myönnän ja tunnustan, että kuulostan nyt vähintäänkin todella lapselliselta, mutta jos koskaan saan tilaisuuden niin mie kostan oikein karusti Narsistille ja tasaan tilit. Minkäkö vuoksi? Hän onnistui melkein tuhoamaan PP:n, miun ja monen muun tuntemani ihmisen elämän. Narsistin käytöksen vuoksi itsetuntoni ei ole tänäkään päivänä mikään hyvä. Sen kasaamiseen voi mennä vielä aikaa. Ennen Narsistin tapaamistani itsetuntoni ei ollut mikään hyvä, vaan podin alemmuuden tunnetta liian usein, tunsin itseni niin huonoksi ihmiseksi. Lähes arvottomaksi, toisinaan jopa arvottomaksi. Näin pinta raapaisulla mitä pahaa hän sai aikaan..

Tuon keskustelun jälkeen minnuu on vaan niin ahdistanut, koska se osittain avasi vanhoja henkisiä haavojani. Toisaalta tuo keskustelu teki myös hyvää, koska jos en olisi koskaan tutustunut Narsistiin niin tuskin olisin koskaan tavannut PP:tä tai muutamaa muuta miulle tärkeää ihmistä. Ristiriitaista? Kyllä.

Miekin kelaa.

Päivän biisi: Hellsongs - Paranoid
Se Black Sabbath:n alkuperäinen versio on miusta yksi maailman aliarvoistetuimmista kappaleista. Oletteko koskaan kuunnelleet niitä sanoja?

Huoh. Jouduin perumaan tämänkin viikon terapia aikani. Tähän mennessä terapeuttini vaikuttaa vielä ihan ymmärtäväiseltä..ehkä en ole täysin varma. Tekstiviestin välityksellä, kun asian hoidin. En kyennyt soittamaan hänelle ja perumaan jo toista aikaa putkeen. Lähemmäs 2kk sitten miulla on ollut viimeksi aika. Näin jälkeenpäin ajateltuna huomaan, että miulla on alkanut hajota taas jotain henkisesti päässä, viikonloppuna iski vähän isompikin ahdistus ja epämääräinen hetkellinen pelko tila. Minkä vuoksi? Ei harmaintakaan aavistusta. Tällä hetkellä haluan vain yrittää päättää ahistukseni ja pahanolon tunteeni..Yritän vain niin olla satuttamatta itseäni fyysisesti. Väännän itseni kanssa henkisesti kättä aiheesta. Mie en todellakaan tiedä, että milloin en enää jaksa tapella itseni kanssa ja olla tekemättä jotain mikä ei välttämättä jää silloin mitenkään kesyyn tilaan..

Paranoid
"Finished with my woman 'cause she couldn't help me with my mind
People think I'm insane because I am frowning all the time
All day long I think of things but nothing seems to satisfy
Think I'll lose my mind if I don't find something to pacify
Can you help me occupy my brain?
Oh yeah
I need someone to show me the things in life that I can't find
I can't see the things that make true happiness, I must be blind
Make a joke and I will sigh and you will laugh and I will cry
Happiness I cannot feel and love to me is so unreal
And so as you hear these words telling you now of my state
I tell you to enjoy life I wish I could but it's too late"

Hetkiä jolloin on myönnettävä, että syömishäiriö on syvältä ja poikittain.

Viimeisin näistä oli eilen. Täytin eilen vuosia (hetkellinen ikä kriisi iski..). Vietin iltaa miulle tärkeiden ihmisten kanssa, PP, JL, JPL ja JS:n kera. Ilta alkoi todella puun takaa. Miun oli tarkoitus viettää JL:n kera leffojen katselu ilta. PP laittoi viestin ja pyysi kylään luokseen. Siitähän se sitten lähti. Ilta koostui hymyn ja naurun sekoituksesta. Tanssimme ja lauloimme. Jossain vaiheessa iltaa mie tajusin, että olen fyysisesti ihan loppu. Energiaa tanssimiseen ei vaan ennään ollut. Polvenikin muistuttivat minnuu olemassa olostaan. Niitä alkoi inhottavasti vihloa. Se vihlonta ei ole lakannut tännäänkää. Muilla paikalla olleilla riitti vielä pitkäänkin sohvalle istumisen jälkeen energiaa. Kyllä minnuu yritettiin hakea vielä mukaan. Halunnut olisin jatkaa, mutta energiaa ei vain ollut enempää. Jammailin siis sohvalla ja hymyilin. Sohvalla istumiseni herätti heissä monen monta kysymystä, jotka onnistuin joko välttämään tai vastaamaan jotenkin ei epäilyttävästi.

Toinen näistä hetkistä vähän ajan sisällä on ollut se, kun vietin aikaa 1 Thinsponi seurassa. Miulle iski vaan niin pakottava tarve liikkua. Samassa veneessä, kun hänen kanssaan ollaan, niin mikään ei estänyt meitä liikkumasta. Sen vuorokauden lenkkeilyn seurauksesta tajusin seuraavana päivänä laihtuneeni 5-kiloa. Puntarini ei valehdellut. Tarkistin painoni useasti. Perfektionistisuus ja sh ovat toisinaan karu yhdistelmä. Pitemmän päälle, kun isojen lukemien laihtuminen pienessä ajassa ei todellakaan tee hyvää keholleni, vaikka henkisesti tuntui niin hyvältä..

Odottavan aika on yhä liian pitkä.

Hitsi, että harmittaa ja samalla myös ahdistaa. Jouduin siirtämään tämän viikon terapia aikani ensi viikolle, koska kelasta ei ole kuulunut mittään, vaikka papereiden viemisestäni sinne on yli kolme viikkoa aikaa. Odottaen yhä päätöstä siitä, että suotuvatko he jatkamaan terapiani rahallista tukemista vaiko eivät. Jos vastaus on kielteinen, niin joudun lopettamaan terapiani kesken kaiken. 75e/45min kerta on vaan niin paljon rahhaa, ettei miulla ole varaa jatkaa tuolla summalla. Kelan tukemisen jälkeen miulle maksettavaksi on jäänyt vähän yli 22e per kerta.

Ei niin perus maanantai.

Nyt ahdistaa vähän vähemmän. Se uusi työntekijä ei onneksi olekkaan yksi heistä, jotka onnistuivat tekemään yläasta ajastani yhtä tuskaa ja helvettiä. Etu ja sukunimi kaimasta on kyse. Onneksi..

Tämä uusi työntekijä on vieläkin pienempi, kuin mitä Duuni Thinspo tai Vara Pomo ovat. Xxs:n kokoisetkin vaatteet ovat hänelle liian isot. Juuri siksi Pieni thinspaa ja ahistaa minnuu vähintää yhtä paljon. Thinspaa, koska hän on niin ihanassa bmi kunnossa. Ahdistaa, koska tunnen itseni hänen seurassaa valaaksi. Ihmisenä hän vaikutti olevan pallo hukassa. Mikä on täysin ymmärrettävää, koska hän oli ensimmäistä päivää tuolla töissä. Muusta häneen liittyen en ossaa vielä sanoa. Noin muuten voin kyllä löydä vaikka vetoa siitä, että hän on meikäläisiä (syömishäiriö). Thinspaa silti.

Vara Pomo heitti miulle tännään niin hyvät kehut, että mie menin hetkellisesti ihan sanottomaksi enkä osannut kieltäytyä. "Voisitko ajaa x:n parran? Osaat tehdä sen paljon paremmin, kuin mie.."

7.1.2012

Tunnen itseni itsekeskeiseksi kusipääksi. Mie ahdistun painostani, kaloireista, liikkumisestani yms mikä on loppujen lopuksi ihan turhaa roskaa ja niin kesyä ettei ole tosikaan. Kamuni SL:n 7-vuotias tytär menehtyi eilen sairaalan teho-ostatolla leikkaukauksen jälkeen. Kuulin siitä tännään. Se tunnetila mitä hän käy parhaillaan läpi on jotain niin kamalaa ettei sille löydy tarpeeksi kuvaavaa sanaa..

Eilisen parhautta..

..olin kamuni kanssa shoppailemassa. Miehelle oli tarkoitus löytää sukkahousut ja hame. Ei miulle. Monia ihania ja niin hänen näköisiään vaatekappaleita tuli vastaan, mutta ei hänen kokoaan. Harmi. Toisaalta mukavaa tässä on se, että lähdemme JL:n kanssa ensi viikolla uudemman kerran kartoittamaan uusien vaatteiden tarjontaa hänelle. Odotan hymyillen tulevaa.

Miulla on jälleen kerran menossa hetkellinen vaate hämminki. Vaatekaappini on täynnä vaatteita, mutta sen avatessani miusta tuntuu ettei miulla ole mitään päällepantavaa tai mikään mikä iskisi hyvällä fiiliksellä: Jesh, juuri tuota etsinkin-fiilistä. Edes suosikki vaatteistanikaan en saa nyt moista fiilistä. Inventaarion paikka on edessä ja lopputuloksen vieminen kirpputorille.

Koin shoppaus reissulla sangen ristiriitaisen fiiliksen erään vaateliikkeen pukukopissa. JL ehdotti miulle, että sovittaisin yhtä vähän 50-luvun tyylistä mekkoa, jonka päävärinä oli punainen, jossa oli valkoisia palloja ja silkkinauha kiristämistä varten. Myyjätär oli ihastuttava ja aidon ystävällinen minnuu kohtaan. Hymyilytti. Melkein pyysin häntä teelle. Alemmuuden kompleksi iski vaan juuri silloin ja urakalla. Niin siitä mekosta.. Pieninkin koko tuota mekko ihanuutta oli miulle liian iso. Toisaalta oli hetkellinen voittaja fiilis, että taidan ehkä sittenkin olla pieni, mutta toisaalta harmitti, koska tykästyin tuohon mekkoon..

2012 vuoden ensimmäinen Reilukerhosta päivää-tilanne.

Palasin eilen töihin ja samanpäivän aikana miusta tuintui, kuin minnuu oltaisiin löyty kunnolla vyöalle. Toinenkin vakipaikka tuolla on nyt täytetty. Miulle ei tarjottu niistä kumpaakaan eli epämääräisesti etenevää sijaisuuttani jatketaan yhä, mutta pienessä palassa. Taas. Tuntuu taas niin "ihanalta" olla ö-luokan hätä varana tuolla. Toisaalta en kyllä sitä yhtään ihmettele, koska työhakijoita tuonne on paljon enemmän, kuin mitä vakituisia ja sijaisuuksia on auki.

Pahinta kaikessa eilen oli kuitenkin ehdottomasti se, kun samassa yksikössä aloittavan uuden työntekijän nimi kerrottiin. Häntä en ole vielä nähnyt naamakkain. Niin monet vanhat henkiset haavani aukesivat. Kyseinen henkilö on yksi heistä, jotka tekivät yläastea ajastani yhtä helvettiä. Tai jos todella pahasti erehdyn nyt niin hänellä on ihan sama kaima nimi kuin mitä hänellä on. Pomoni sanat: " X aloittaa täällä pv x. Olemme saaneet joukkoomme uuden hyvän työntekijän.." Tuolloin tuntui, kuin minnuu oltaisiin samalla löyty kasvoihin. Kaikille jotka tuota eivät vielä tiedä, niin olen saanut kunnolla turpaani, joten vertauskuvallisesti voin käyttää noita sanoja miltä miusta henkisesti nyt ja tuolloin tuntui.

Laitoin juuri uusimman työhakemuksen menemään. Mie en enään jaksa tuota, että miulle infotaan ihan viimetipassa ja silloinkin kysytään, että haluanko jatkaa tuolla vielä, mutta mitään pitempiaikaista ei haluta/osata sanoa miulle.

Uusi vuosi. Paremmat kujeet.

Lomani Isovanehmpieni luona ei tainnutkaan mennä ihan niin päin mäntyä, kuin mitä sen kuvittelin menneen kalorien osalta. Vaa'alle en todellakaan vielä uskalla mennä. Kahtotaan muutaman päivän päästä aikaisintaan. Hassua, löysin alennusmyynnistä itselleni kolmet housut. Hassua tai oikeastaan erikoista, koska mistään noista ei tarvitse lyhentää/kääntää lahkeita. Tästä on hyvä lähteä kohti bikini kuntoa 2012.. PP, tuohon bikini kunto kommenttiini kerkesikin jo vastata, että eihän miun tarvitse edes tehdä asian eteen juuri mitään, niin tilanne on saavutettu. Perfektionistinen puoliskoni on kyllä asiasta eriä mieltä. Tästä on silti hyvä lähteä.

Johanna Kurkela - Ehkä ensi elämässä

Anteeksi tämä angstin täyteinen kirjoitus. Enimmäinen vuodelle 2012. Vuosi vaihtui ihanan iloisissa merkeissä rakkaiden ystävieni PP:n, JS:n ja JPL:n ja koiriemme seurassa. Nyt kaikkien muiden nukahdettua miulle iski niin ikävä Milffiä. Mie tiedän, myönnän ja tunnustan, että tämä kuulostaa niin säälittävältä, että oksat pois. Oksat pois, koska mie olen nähnyt Milffin viimeksi kasvokkain yli vuosi sitten ja hän on ihanuus johon miulla ei ole mittään mahdollisuutta tässä elämässä.

Miulla on niin ikävä sinnuu. Voi kumpa saisin edes halata sinnuu!