Se ensimmäinen hetki syömishäiriöisenä?

Muistan, että mie olin tuolloin pieni lapsi. Aikaa, vuosia ennen koulun alkua. Päiväkoti-ikäinen. Ennen, kuin olin täyttänyt 6-vuotta, koska tuolloin sen hetkiseen perheeseemme ei kuulunut vielä lapinkoiraa nimeltä Arttu. Hän on jo nyt siirtynyt sateenkaarisillan toiselle puolen. Joku (en muista nimeä) joskus sanoi miulle, että tuonne lemmikkimme pääsevät kuolemansa jälkeen. Olin siis ehkä 5-vuoden ikäinen.

Istuimme äidin puoleisten isovanhempieni takapiahalla. Oli kesä. Isovanhempieni ja miun lisäkseni siellä olivat ainakin vanhempani ja nuorempi siskoni. Myö hymyiltiin ja naurettiin. Puhuttiin asioista. En muista enää, että mistä. Meillä oli kesäiset vaatteet. Miulla oli t-paitaja ja pienelle lapselle soveliaat shortsit. Shortsit, jotka jättivät polveni ja vähän reisistäni paljaaksi. Istuimme puutarhapöydän ympärillä. Puutarhatuolilla istuessani aloin katsomaan jalkojani. Reiteni, erityisesti sisäreiteni näyttivät niin isoilta, läskeiltä. Minnuu hävetti istua siinä. Yritin istua vähän ryhdikkäämmin, jotta olisin saanut jaloistani edes vähän pienemmän näköisiksi. Yritin peittää käsilläni osan jaloistani, jotta ne näyttäisivät pienemmiltä. Se oli hetki jolloin tunsin ensimmäisen kerran, että häpeän itseäni ja fyysistä ulkomuotoani. Sen jälkeen katsoin käsiäni. Nekin näyttivät liian suurilta. Mutta sekään ei vetänyt vertoja sisäreisilleni, joita tuon hetken jälkeen vihasin ja häpesin niin paljon.

Hetki, jonka jälkeen halusin olla pieni ja kaunis. Rakastamisen arvoinen. Jonka jälkeen katsoin tarkkaan mitä suuhuni laitoin ja miten liikuin. Onneksi tuohon maailman aikaan harrastin useita liikuntalajeja viikossa. Vanhempieni minnuu näihin liittyen kannustaen jatkamaan ja tekemään parhaani, jotta kehittyisin noissa lajeissa paremmaksi. Yhdessä näissä olin ikäisteni keskuudessä lähes Suomen parhainten joukossa. Näin miulle antoivat aikuiset ymmärtää sanoillaan.

Sisäreisiäni joita vihaan ja häpeän yhä niin paljon. Vielä tänäkin päivänä. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Tuon kauniin aurinkoisen kesäisen päivän jälkeen mikään ei ole ollut enään, kuin ennen sitä päivää. Ennen sitä hetkeä. Kaikki oli niin muuttunut. Peruuttamattomasti.