2011 vuoden viimeinen kirjoitus.

Ymmärsin eilen etteivät hyvät teot ole vain lasten satukirjoista tuttua tekstiä. Kaksi prinssiä pelastivat miut paheesta valkoisella ratsullaan. Tuoden miut turvaan Ojakkalan ihmemaahan, jossa vastaanotto oli lämmin. Kiitos linnanherralle ja kahdelle prinssille ystävyydestänne. Koirani ja mie kiitämme.

Tori Amos - Winter

Uusimmasta jouluaatosta on selvitty tänäkin vuonna. Päivä, jonka niin mieluusti välttäisin jos se vain olisi mahdollista ilman etten aiheuttaisi pois jäännilläni pahaa mieltä kenellekkään joulusta pitävälle sukualaiselleni. Alkaen Isovanhemmistani, jotka pitävät joulusta. Kaiken sen mukanaan tuoman ristiriitaisuuden kanssa. Joten täällä taas. Samoin perintein, niin hyvässä, kuin huonossa. Hymyn yritys kasvoillani. Ilman ettei se näytä irvitykseltä.

Mie olen miettinyt, että onko tämä jotain Suomalaista masokistisuutta vai jotain muuta hyvällä tarkoituksella, että välillä on tehtävä asioita joita ei haluaisi. Asioita, jotka sattuvat henkisesti niin paljon. Joskus jopa liikaa, jotta saisimme lopulta itsellemme hyvän mielen tai ainakin tunteen siitä, että tarpeellinen on tehty. Kuten jouluna hautausmaalla käymisestä. Kynttilöiden viemisestä meille tärkeiden ihmisten haudoille.

Oikeastaan niin kauan, kuin vain muistan vuosia taaksepäin, niin miusta hautausmaalla on aina ollut vaan niin kylmä keli. Vuodenajasta viis. Tai ehkä se on jotain päänsisäistä mikä näin tulee esille?

Näin oli tänäkin jouluna. Tilanteineen ja hetkineen jolloin myös paikalla olleista Mummista ja Vaarista huokui heidän surunsa ja ikävänsä. Vaikeimpina hetkinä ollen ehkä sekä heille, että miulle oli kynttilöiden sytyttäminen heidän kahdelle kuolleelle lapselleen. Tädilleni ja isälleni. Hetki jolloin mie en pystynyt edes, kuin vilkaisemaan heihin. Vaikka myö oltiin siellä yhdessä, mutta juuri silloin myö oltiin kaikki yksin surumme kanssa. Hetki jolloin lohduttavia ja tilannetta helpottavia sanoja ei vaan löytynyt. Ehkä niitä ei edes ole?

Tätini on haudattu toiselle hautuumalle, kuin isäni. Tädin kohdalla kynttilä ei meinannut syttyä ollenkaan, vaikka Vaari yritti parhaansa siinä tuulessa. Hetki, joka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Lopulta kynttilä syttyi. Isän kynttilän kohdalla, sukuhautamme luona olisin kaiketi itkenyt viimeistään lähes silmät päästäni, jos olisin pystynyt itkemään. Mie vaan olin niin henkisesti jumissa etten siihen kyennyt, taaskaan. Mummin sanat saivat tunneryöpyn mieleeni.. "Siun isälläsi on joulukello.." joka heilui tuulen mukana hänen hautansa päällä.

Myöhemmin illalla Mummi ja Vaari puhuivat menneistä. Heidän kyyneltensä vahvistaen sen, että aihe on heille vaikea. Suru, jonka syvyyttä en osaa kuvitellakkaan. Suru, jonka syvyydelle ei löydy sanoja. Ajasta jolloin isäni, tätini ja setäni olivat lapsia. Jouluisista tapahtumista, jotka olivat jääneet heidän mieleensä. Isästäni, jokta heidän muisteloissaan kuulosti lähes eri ihmiseltä, kuin mitä mie hänet tunsin. Vaarin sanat jäivät pyörimään mieleeni:"Sie olit isällesi todella rakas." Harmi etten mie ihan noin tuota kykene muistamaan, kuin ehkä hetkittäin. Alkoholia joutuaan isäni useimmiten yritti kertoa, että sisarukseni ja mie ollaan hänelle rakkaita..

"I hear a voice
"Your must learn to stand up for yourself
Cause I can't always be around"
He says
When you gonna make up your mind
When you gonna love you as much as I do
When you gonna make up your mind
Cause things are gonna change so fast"

23.12.2011

Kellon mukaan huomenna on joulu. Miulla ei ole pienintäkään joulu fiilistä tai saatika, että tuo tuntuisi mukavalta odotukselta. Minnuu lähinnä ahdistaa niin paljon. Laukku on yhä pakkaamatta. Siivous on yhä tekemättä kotonani. Huomenna olisi lähtö Mummin ja Vaarin luokse lappiin. Hyvääkin on tulossa, mutta syöminen tuolla ahdistaa jo valmiiksi. Mummi soitti miulle tällä viikolla ja kysyi, että mitä hän voisi tuoda ruokakaupasta niin ei tarvitsisi ennään sinne mennä ennen joulua. Menin ihan lukkoon tuosta kysymyksestä, vaikka olin yrittänyt jo valmiiksi miettiä tulevaa tuoltakin kannalta. Omenat, tofu ja pakastealtaan kasvis pihvit olivat ainoat mitä sain änkytettyä. Voi kähmä. Itsekurini kanssa menee tällä erää niin hyvin etten ole edes muistanut syödä jokapäivä ja näläntunne on miut ainakin hetkellisesti hylännyt..ja sitten tulee joulu ja sukukalais ruokailut mirkä sotkevat kaiken. Inhottavan ristiriitaista.

Sain myös ahdistuskohtauksen Vaarini tämän viikkoisesta puhelusta. Hän varmisti etten ollut vahingossa ostanut Mummille sitä samaa kirjaa, kuin minkä hän oli ostanut. En onneksi, koska Vaari on ostanut sen saman kirjailijan kirjoittaman uusimman kirjan Mummille jo niin monena eri jouluna, että toistamiseen en ole samaa mokaa tekemässä. Siihen saakka puhelu oli vielä mukava, mutta ahdistus iski, kun rupesin miettimään näitä kahta kirjaa, jotka olin ostanut Vaarille joulu ja syntymäpäivä lahjaksi. Isovanhempani lukevat paljon kirjoja ja voin vain toivoa, etteivät he oli vielä näitä tänä vuonna julkaistuja kirjoja lukeneet. Mummille kirjan ostaminen ei tuota päänvaivaa (yleensä), mutta Vaarilleni tuottaa. Mummin kohdalla ei, koska hän ja mie luetaan paljonkin samantyyppisiä kirjoja ja myö pidetään monista samoista kirjailijoista.

Vaarin kohdalla meillä on jotain yhteistä, mutta myös joitain ääripäitä mitä toinen lukee ja toinen ei. Uh.. Vaarini lukee mieluusti Suomen sota-aikaan liittyvää kirjallisuutta. Hän tietää aiheesta paljon ja on kokenut omakohtaisesti paljon, niin kirjojen tason on oltava hyvä. Myöskin asetelma valkoiset ja punaiset osapuolet on jotain hyvinkin kinkkistä. Punaisista, heidän tukioistaaan jne. voi puhua ja heidän tekemisistään lukea, mutta ei yhtään positiiviseen sävyyn tai saatika, että heidän tekemisiään ja tekemättä jättämisiään voisi edes yrittää ymmärtää.. Silloin ei hyvä heilu.

Kertaalleen joskus vuosia sitten onnistuin saamaan aikaiseksi suuren riidan, joka lähti aikaiseksi Vaarin siskon kirjoittamasta runosta. Jonka jälkeen Isovanhempani solvasivat runon kirjoittajaa kommunistiksi, punaisten ystäväksi yms ja sain miekin tuosta osani. Menin avaamaan suuni väärässä paikkaan, koska kerroin mielipiteeni runosta. Miusta tuossa runossa oli kyse siitä, että sodan aikana puolin ja toisin saatiin aikaiseksi paljon pahaa ja henkisiä haavoja on yhä puolin ja toisin. Menneitä ei ole hyvä unohtaa ja sitä miten onnistuimme Suomen itsenäisyyden säilyttämään, mutta voisiko mitenkään olla mahdollista, että näiden kaikkien vuosikymmenten jälkeen voitaisiin edes yrittää käyttäytyä ihmisiksi toisiamme (heitä aikaan liittyen, elossaolevia ihmisiä) kohtaan? Menneitä, kun ei voi muuttaa, mutta tulevaisuus on vielä auki ja muokattavissa.. Vaarin sisko sanoi miulle tuolloin, että olin ymmärtänyt sen mitä hän halusi runollaan tuoda julki.

Josta päästään aiheesta villasukkiin eli mie sain ajokorttini takaisin! Jauh! Nyt helpottaa kummasti, koska lunta on satanut eikä miun ennään tarvitse pähkäillä sitä, että kulkevatko julkiset ajallaan vaiko eivät ja pääsen paikasta a, paikkaan b ilman ettei miun ennään tarvitse katsoa aikauluja.

Olen yhä liian läski.

Kiitos JL, että palautit miut todellisuuteen, niin ei vahingossakaan pääse unohtumaan edes hetkeksi se, että olen yhä liian läski. Sanat, jotka soivat päässäni: "Olet melko läski.." Olipa tuo sitten vitsi tai ei.

Joulukuu on hc aika viettää kesäloma!

Oi kyllä ja kiitos. Tännään se alkoi ja seuraavaksi töhin vasta 2.1.2012. Mitähän kaikkea töihin liittyvää ehdin unohtaa tässä välissä? (;

"Ihanaa" olla hätävara..

Sijaisuuttani jatkettiin taas. Nyt viimeinen päivä tuota on maaliskuun viimeinen päivä ensi vuonna. Mitään ei vielä ole paperillisesti vahvistettu, mutta tuolla sanallinen sopimus on yhtä sitovaa, kuin paperillinen. Pomoni sanoi tuolloin ettei tiedä vielä jatkosta maaliskuun jälkeen. Piti tauon ja sanoi, että tuon jälkeen on taas alkamassa kesäloma kausi, että katsotaan sitä sitten. Miten niin miulla on ö-luokan ihminen olo? Olen taas hätävarana. Jatkostanikin kuulin vajaa kaksiviikkoa ennen, kuin tämän hetkinen sopimukseni tuli tiensä päähän. Kettu, että vatuttaa, koska samasta paikasta yksi jäi kk sitten eläkkeelle ja toinen aloittaa ensi vuoden alussa muualla työt. Tuolla on ollut useampikin työhaastettelu ja yksi uusi ihminen on aloittanut samassa paikassa. Mitä ilmeisemmin kai sijaisuuden hänkin. Yritäppä tässä sitten suunnitella pitemmällä aikavälillä yhtään mitään, kun kakki on ihan auki maaliskuun jälkeen.

Työpaikan vaihdos kuulostaisi niin hyvältä idealta. Kaikessa karuudessaan mie olen tällä erää niin henkisesti lopussa, etten jaksa aloittaa uutta työnhaku prosessia. Jos tämä sama jatkuu vielä pitemältikkin ensi vuonna niin laitan paperit vetämään muualle. Ns pakko, mielenrauhani rippeiden vuoksi.

Päivän kehut.

Työpaikallani miulle sanottiin tännään, että näytän balleriinalta. Avv mitkä kehut. Ammatti balleriinat vaan ovat niin ihanan pienen sulorankenteisia. Tuo kyllä lämmitti mieltäni.

Josta ilta jatkui Juha Oopperan parissa. Vähän liian moderni sovitus miun makuuni. Onneksi kulissit eivät olleet liian pelkistetyt. Tykkäsin silti. Jyrki Anttila kyllä loisti Shemeikkan roolissaan. Se ääniala mitä hänestä lähti, huh.

Miten niin miulla on ryöstetty olo?

Oli kyllä niin rattireimukas reissu. Maakuntamatkailulla kirkkonummelle ja sieltä pois. Ei kiitos moista reissua ennään pitkään aikaan. Kela vaatii terapiani jatkohakemusta varten käynnin psykiatrilla, jolla on oikeus kirjoittaa b-lausunto. Tämä käynti maksoi "vain" 222 euroa ja risat. Sekin oli omavastuu osa. Ilman omavastuu osaa tuo olisi maksanut 260 euroa. Koko käynti kesti 35min. Vittu, että on ryöstetty olo. Miulla oli onneksi tännään palkkapäivä, mutta nyt ei kyllä tunnu ennään yhtään siltä. Maksettuani kasan laskuja tilini on nippanappa plussalla. Noh eipähän tarvitse taaskaan ajatella, että söisi joka päivä. Ei riitä vahingossakaan budjetti moiseen. Jotain hyvää siis tuostakin reissusta oli.

Tajusin tännään jotain karua itsestäni terapiassa. Mie olen tainnut unohtaa miten itketään. Tuntuipa miusta miten pahalta tahansa henkisesti, niin kyyneliä ei tule. Poikkeuksena ollen jokunen ihan aniharva poikkeus kerta, josta viimeisintäkään en edes muista. Tuo taitaa liittyä jotenkin lapsena oppimaani käytösmalliin, josta johtuen negatiivisten ja äänekkäiden tunteiden näyttäminen ei ole hyvä asia. Miulla ei ole mitään tiettyä hetkeä/hetkiä joista tuon muistaisin, mutta ainakin Isäni oli hyvinkin vahvasti tuota mieltä. Hänen alkoholin sekoittamalla mielellään on voinut olla myös osuutta asiaan. Muistan vain sen äänensävyn ja katseen jolla hän minnuun katsoi silloin.

Jotenkin tuo liittyy myös siihen, että niin moni sukulaiseni odotti miulta ja elämältäni paljon. He halusivat ja toivoivat, että olisin ollut lähes täydellinen. Mikä näkyi siinä, että jokaisena kertana, kun toin todistuksen/välitodistuksen heille näitille, niin se ei ollut heidän mielestään koskaan tarpeeksi hyvä. Minkä kyllä ymmärrän, koska arvosanani eivät ole koskaan olleet hyvät tai saatika keskiarvoni. Lukihäiriölläni on osuutta asiaan. Ennen, kuin tuo selvisi niin he pitivät minnuu lähinnä laiskana ja tyhmänä lapsena, joka ei vaan yrittänyt tarpeeksi, jotta olisi saanut hyvät arvosanat ja päässyt hyviin jatko-opiskelupaikkoihin. Ja se tunne, kun minnuu verrattiin niin monesti syöpään kuolleeseen tätiini, josta ihmiset puhuivat lähinnä hyvää ja siitä mitä hyviä ja onnistuneita asioita hän elämässään teki. "Sie muistutat niin paljon häntä.." ja sen jälkeen ne niin monet pettyneet ilmeet ja eleet, kun en vastannut heidän toiveitaan siitä millainen ihminen olen ja mitä miusta myöhemmin tuli, kun yritin tehdä enemmän niitä asioita joista itse pidin ja jotka olivat miulle tärkeitä. Välittämättä siitä, mitä mieltä muut siitä olivat. Se oli niin monelle sukulaiselleni todella kova paikka. Äipästä, Isästäni ja Isovanhemmista alkaen. Jossain vaiheessa Isovanhempani ymmärsivät minnuu ehkä paremmin, kuin mitä mie itsekkään itseäni aina välillä aikoinani ymmärsin.

Josta päästiin terapiassa siihen, että sen 45min aikana terapeutti3 pyysi minnuu ensin huutamaan. Mie huusin ja onnistuin säikäyttämään hänet. Myöhemmin saman käynnin aikana mie onnistuin saamaan hänet itkemään. Sekään ei kyllä ollut tarkoitukseni. Hän sanoi itkemisestään jotenkin näin, että hän koki olleensa sijais itkinäni, koska mie en siihen pystynyt ja henkisen tunteensiirron jälkeen tähän päästiin. Samalla hän sanoi, että hän oli sotkenut siihen myös omaa suruaan. Kyllä, myös terapeutitikin ovat ihmisiä. Hän toivoi ja pyysi miulta, että uskaltautuisin itkemään hänen vastaanotollaan. Huh, en todellakaan tiedä, että pystynkö moiseen. Itkeminen, kun on miulle liian henkilökohtaista ja silloin on heikoimmillaan mitä vain voi olla.

Niin paljon hyvää, mutta..

mie en osaa kai käsitellä sitä? Ajatus siitä, että elämässäni, arjessani alkaa olemaan nyt enemmän hyvää, kuin huonoa on jotenkin pelottavaa. Minkä vuoksi? Ehkä siksi, koska tämä päänsisäinen henkinen pahanolon tunteeni on kestänyt niin monta vuotta. En välttämättä edes muista tarkkaan sitä milloin miulla olisi viimeksi ollut tälläinen tilanne.. siis siinä, että olisi hyvä pystyä nauttimaan siitä, että lähes kaikki ei olekkaan viksinvonksin. Se, että lähes kaikki ei olekkaan vinksinvonksin on jotain minkä tunnetasolla olin lähes unohtanut ja sen kohtaaminen tuntuu hetkellisesti todella ahdistavalta. Vaikkei se tietty kaaottisuus ja ristiriitaisuus olekkaan mihinkään hävinnyt. Tyhmältähän tämä kuulostaa.

Ei kiitos enempää näitä puun takaa tilanteita.

Mikä näitä tuntemiani hetero miehiä oikein vaivaa? Ilman yleistystä. Kamuni x avautui miulle juuri fb:ssä, että hän on rakastunut minnuun. Ei tarvinnut edes rivienvälistä lukea. Mie tiesin sen, että hän on ollut minnuun ihastunut, mutta toivoin sen jo laantuneen, koska hän ei ollut aiheesta ennään puhunut. Ei ennen tuota tilannetta. Hän ei todellakaan ole ainut mies puolinen kamuni, jolta mie olen nuo sanat kuullut. Ja kyllä, hän on tiennyt ensi tapaamisestamme lähtien, että mie olen lesbo. Jos joku mies puolinen henkilö sattuu lukemaan tätä tekstiä, niin voisitko mitenkään valoittaa miulle tuota järjen juoksua vai millä nimellä sitä nyt kutsutaan? Missään vaiheessa en todellakaan ole antanut ymmärtää, että olisin joukkuetta vaihtamassa tai saatika, että pelaisin jotain kipeää peliä..

Mie sydän kofeiinitabletit.

Onnistuin nukkumaan viime yönä korkeintaan 1,5 tuntia ja klo06 oli tännän herätys töihin. Pakko tunnustaa, että kofeiinitabletit ovat ihana keksintö. Pelastivat päiväni. Kahvia, kun en juo. Maistuu pahalle. En ole tähänkään päivään mennessä tykännyt. Energiajuomaa ei viitsi liian usein juoda. Maku + kalorit. Miinus puolena kofuissa on se, että jos niitä syö liian monta saman päivän aikana niin voi iskeä sydämen rytmihäiriöitä, tykytyksiä, puristuksia, fyysistä tärinää yms. Suosittelen kohtuu käyttämään niitä jos tilanne sen vaatii.

Ymmärsinkö edes itseäni?

Tajusin juuri, että mie en ole syönyt useampaan päivään töissä, eikä kukaan työkamuistani tai pomoni ole asiasta miulle siitä huomattanut tai katsonut minnuu edes pitkään.. Erikoista. En valita.

Viimeisin terapia käyntinikin oli lähinnä sekava. Terapeuttini sanoi, että pääsin jonkin tärkeän oivalluksen pariin ja käynnin loputtua hän sanoi, että sitä on hyvä työstää ja aiheeseen palataan ensi kerralla. Hyvä, että hän ymmärsi, koska mie en kyennyt ottamaan mitään tolkkua sanoistani, jotka kuulostivat miusta lähinnä siansaksalta.

Grffqsgdbwbjd,ettenkö sanoisi.

Ristiriitainen tunnetila on ehkä kuvaavinta miltä miusta nyt tuntuu. Mie olen nukkunut kolmena viime vuorokautena korkeintaan kaksi tuntia per yö. Univaje potkii inhottavasti. Väsyttää muttei nukuta. Sen ohella miusta on tuntunut jo pitemmän ajan siltä, että vuoristorata maisesti eteneävät tunnetilani ovat lähinnä ääripäitä. Joku mikään ei tunnu miltään eli tilanne vaan etenee, joko hyvässä tai huonossa. Eli asiat joita miun on oleellista tehdä niin saan ne tehtyä. Tai sitten, että olen niin yli ärtynyt. Syitä on ollut, mutta jotenkin tuntuu, että yli reagoin silloin vaikka aiheesta olisinkin ärtynyt.. tai sitten tiettyjen ihmisten naamat ja tekemiset vaan ärsyttävät. Oli siihen syytä tai ei. Tai sitten minnuu tressaa ihan liiankin kanssa, mikä tuo mukanaan ahdistuksen, joka ei ota laantuakseen. Ajatusten jäsentämisenkin kanssa tekee nyt jo hankalaa. Jospa tämä tästä vielä jossain vaiheessa taas helpottaisi?

Äh, vyönhankkiminen olisi hyvä idea.. Kun saisi aikaiseksi.

Mie + ruuanlaitto = huono yhdistelmä.

"Onnistuin" vähän yli viikko sitten leikkaamaan veitsellä töissä ollessani sormeeni. Ihon ohella lähti myös palanen kynttä pois. Tikkejä en ihan saanut sormeeni, mutta läheltä liippasi. Työsuhde"edut", joilta en näemmä voi välttyä. Vielä, kun tämä olisi jäänyt tähän, mutta turha luulo. Onnistuin polttaman saman käden eilen kotona. Erin sormen sentään, enkä sitä samaa. Kuuma hellanlevy oli tällä kertaa kyseessä. Palovamma sormessa oikein kruunaa tämän yhtälön. Se ruoka jäi syömättä..

Uh, nukuin myös tännään rankasti pommiin enkä ehtinyt terapiaan. Ei näin ei. Ei hyvä. Ei ollenkaan. Miulla on tainnut olla aika rankasti univelkaa. Onneksi tännään oli vapaapäivä, niin en saanut vihaista puhelua töistä. Tieto siitä helpottaa vähän tämänhetkistä sekavaa fiilistäni.

Odottavan aika on tuskallisen pitkä.

Mahdollisesta jatkosta nykyisellä työpaikallani ei kuulunut muuta, kuin se, että Pomo sanoi kysyvänsä jatkostani maanantaina Isolta pomolta. Mitään ei ole vielä kuulunut.. Josta johtuen varauduin jo tulevaan, kun mitään ei ole alkanut kuulua. Laitoin vähän aikaa sitten menemään muutaman työhakemuksen eteenpäin.

Lomani on tulossa ja vahvistettu. Vihdoin ja viimein. Kiitos Iso pomo. Kesälomaa en edes pitänyt kesällä, koska miun oli alunperin tarkoitus pitää se tyyliin syyskuussa, mutta miusta johtumatonta työvuoro sählinkiä oli sen verran, että kysyin Pomolta, että saisinko pitää kertyneet lomapäiväni joulun tienoolla pois.

Jatkoa odotellessa.

Ehkä joulun tulo ei olekkaan niin kamalaa tänä vuonna?

Vältyn töissä herkuilta ainakin jouluun saakka. Ilman ettei tuosta nouse mitään karuja kysymyksiä (toivottavasti). Löin ystäväni kanssa vetoa, että pystyn olemaan herkkulakossa tuohon päivään saakka. Sama pätee myös häneen. Vedon panoksena ollen se, että se kumpi sortuu ennen joulua, niin vedon toinen osapuoli saa tehdä hänen hiuksilleen mitä tahtoo. Tässä kohdin vuotta en halua hävitä tuota vetoa, koska mitä suurimmalla todennäköisyydellä mie olen silloin kalju, jos tuon vedon häviän.

Kaksi eri asiakasta sanoivat miulle tännään töissä isoon ääneen, että mie näytän pieneltä ja toinen heistä lisäsi vielä jälkeenpäin miulle; "Olet yhtä pieni kuin ompelukoneen neula.." Toivottavasti kukaan työkaveri ei kuullut noita sanoja..

Sanaton ahdistus.

Käteni ovat taas siteissä ja heikko happi kuvastaa sangen hyvin fyysistä olotilaani. Henkinen puoliskoni on yhä niin solmussa etten kykene ottamaan siitä mitään tolkkua.

8.11.2011

Milffiltä tuli tännään tekstiviesti. Melkein vuosi sitten näin ja kuulin hänestä viimeksi. Vaihdoimme muutaman viestin kuulumisten merkeissä. Hän oli ajatellut minnuu. Se ei ollutkaan vain yksipuolista. Onnellinen hymy on jäänyt kasvoilleni.

Suursiivous.

Sain eilen ison ahdistuskohtauksen, jonka seurauksena tyhjensin jääkääpin, pakastimen ja kuivamuona osion. Heittäen kaiken muun tuolta roskiin paitsi koiran ruuat ja teen. Kunhan uskaltaudun taas ruokakauppaan saakka, niin joudun kyllä stemppaamaan itseäni urkalla, että saisin ostettua sieltä edes puuroa.

Mainiten aiheesta ohimennen tännään terapeutilleni. Hetki jolloin hän meni vähäksi aikaa ihan sanattomaksi. Koottuaan itsensä hän änkytti ja sanoi: "Mie haluan.. siis mie toivon, että oppisit purkamaan ahdistuksesi jollain paremmalla tavalla. Mitä muuta olisit voinut tuossa tilanteessa tehdä?" Ei harmainta aavistustakaan..

Elämäni kamalin työpäivä.

Tässä on niin paljon päänsisäisesti läpikäymistä etten kykene tätä nyt sanoiksi pukemaan. Tämähän ei suinkaan pääty tähän päivään vaan jatkoa tulee seuraamaan.

Maanatai, sattui ja tapahtui.

Päivä jolloin lopputulos olisi voinut olla jotain muuta jos miulla olisi ollut aamulla 10 minuuttia enemmän aikaa, niin olisin ehtinyt kaikessa rauhassa siihen tiettyyn julkiseen ja sitä ennen vilkaisemaan mitä päälleni puin kiireessä. Unohdin sentään lahjakkaasti itseni ja koirani aamulenkille.

Pienimmän koon vaatteeni, jotka aikaisemmalla kerralla ennen viimeisintä pesukoneessa käymistään vielä istuivat ylläni, mutta töihin päästyäni tajusin, että vaatteeni näyttivät lähinnä teltalta ylläni. Se olisi ollut vielä ihan ok. Asiaan kuulunut lisä juonenkäänne taas ei niinkään. Molempien paitojeni kaula-aukot olivat nätisti sanottuna vähän liiankin.. no oikei poistetaan se vähän sana, vaan ihan liian roikkuvia avonaisuutensa kanssa ja housuja tuli nosteltua useaan eri kertaan etten olisi löytänyt niitä nilkoistani. Vyö olisi pelastanut tilanteen, mutta kaikki vyöni ovat miulle liian suuria ja huivejani en ennättänyt aamulla edes tajuta vaihtoehdoksi. Ompahan ihmisillä töissä taas juteltavaa..

Sarjassamme: Tyhmyydestä sakotetaan.

Ajokorttini on sitten tästä päivästä alkaen hyllytettynä. Saan sen takaisin joskus vuonna 2012. "Hyvä" mie. Sen siitäkin saa, kun oli mukamas niin kiire etten halunnut myöhästyä töistä. Unohdin itseni koiran ulkoilutus reissulle. Sakkojakin tuli maksettavaksi lähemmäs 600 euroa. Pisteet poliisille siitä, että ajokieltoni pistettiin voimaan vasta sen jälkeen, kun noin arvioidusti ehtisin kotiutua töistä, niin ei tarvinnut työntää autoa kodin parkkiruudulleni. Laitan mustalle listalle, joka ikisen aihetta edes vähänkään liippaavan vittuilijan yms.

Noh tuleepahan tehtyä taas lähempää tuttavuutta tuon julkisenliikenteen "ihanuuden" kanssa. Ja syötyä kummasti vähemmän, kuin lähiaikoina. Ei kestä budjetti muuta. Eli jos nyt jotain hyvää tästä yrittää etsiä, niin kalorini tulevat olemaan ihanan minimissa pitkään.

"Vain" yksi sana..

Tämänpäiväisen terapian päätti se, kun terapeuttini sanoi: heippa, niin samanttyyppisellä äänensävyllä, kuin mitä tietty serkkunikin sen ilmaisee. Mikä tuntui niin ahdistavalle. Yksi pien ohikiitävä hetki ja sana sai mielessäni aikaan kunnon tunnemylläkän.

Kutsuttakoon tätä tiettyä serkkuani vaikkapa Maraksi. Mara, jonka kanssa en ole ollut tekemissä ennään moneen vuoteen, kun vuosia sitten riitaannuimme niin pahasti ettei paluuta tuosta ennään ollut, vaikka myöhemmin pyysin anteeksi käyttäytymistäni ja sanojani. Mokasin ja urakalla. Hänkin omalla tavallaan ja sen kautta tuli ilmi hänen sanoistaan mm. se ettei hän ole kyennyt hyväksymään seksuaalista suuntautumistani. Tuo ei ollut ensimmäinen riitamme. Ainoastaan se pahin, jossa sanoja ei säästelty puolin ja toisin. Omalla tavallaan tuo selkeytti paljon, niin menneestä kuin nykytilanteestakin vaikka lopputulos olikin karu. Tuon tilanteen jälkeen myö ollaan muitten sukulaisten seurassa nähty toisiamme joitain yksittäisiä kertoja, mutta paluuta ns vanhaan hyvään aikaan tuskin tulee. Ovi on miun puoleltani raollaan jos hän haluaa vielä joskus olla tekemisissä kanssani. Hänestä en tiedä, koska en ole kysynyt.

"Loppuhuipennuksena" ollen ja päätyen aiheesta villasukkiin. Tein tännään elämäni ensimmäisen ilmoituksen eläinsuojeluun. Toivottavasti sen tietyn koiran olot nyt paranevat.

Maanantain hammaslääkäri käynti.

Se oli vain jotain niin karmivaa. Hammaslääkäri hoiti hampaitani 40minuuttin verran vaikkei se siltä suurimmaksi osaksi tuntunutkaan. Hetkellisesti tuntui, kuin olisin joutunut mukaan hammaslääkäri pitoiseen kauhuleffaan. Sanomista tuli häneltä siitä, että hampaani ovat kamalassa kunnossa. Se oli "vasta" toinen kerta tämän vuoden aikana. Kolmas kerta olisi joulukuussa. Koko tilanteen päätti se, että oksensin hammaslääkäri paikan parkkipaikalle. Kysymysmerkille jäi se, että oliko syy oksentamiseeni enemmän henkistä vaiko fyysistä..

Hyvää huomenta siullekkin..

Aamulenkin kohokohta: Kohtaaminen samassa taloyhtiössä asuvan koiranvihaajan kanssa. Tilanne jolloin et voi kuin hävitä, kun satuit "väärään" paikkaan, "väärään" aikaan koiran kanssa. Koirani käyttäytyi ihan kiltisti, eikä ollut moksiskaan tuosta eläkeikäisestä naisesta. Jatkoa odotellessa. Voihan videopeli! On taas niin mukavaa tuntea olevansa, joku ö-luokan ihminen, kun miulla on koira. Onkohan lapsiperheillä helpomaa? Kaikki, kun eivät heistäkään pidä, vaikka tietäsivät heidät vain kasvojen perusteella.

Muistan joskus kuulleeni ja lukeneeni tästä.

Ennään en muista, että mistä, milloin tai kuka minnuu viisaampi ihminen näin on ajatuksensa sanoiksi pukenut. Syömishäiriön yhtenä monista oireista on ärtyneisyys. Huomasin tämän viimeksi itessäni eilen. Pitkään aikaan en onneksi ole ollut lähes repimässä hermojani tai mitä niistä onkaan ollut jäljellä sen kamalan, surullisen ja v-mäisen viikonlopun jäljiltä, jonka vielä on kruunannut muutamat huonosti nukunut yöt.

Olin eilen töissä niin lähellä ettenkö olisi repinut hermojani muutamalle työkamulle. On hyvinkin mahdollista, että saatoin sanoilla loukata muutamaakin heistä, vaikkei se tarkoitukseni ollutkaan. Eilen tuntui vaan niin siltä, että olen hetkellisesti niin henkisesti loppu enkä nyt jaksaisi kohdata mitään ns ylimääräistä.

Tuli jokunen erimielisyys Wanhan, Irvistyksen ja Melkein Mirandan kanssa. Kiintiöni tuli niin täyteen sitä pätemistä, että kyllä he tietävät paremmin, kun heillä on enemmän ikää ja kokemusta tiettyihin työtilanteisiin liittyen. Toisin sanoen heidän mielestään mie olisin ollut ihan joka tapauksessa väärässä, vaikka noihin tiettyihin tilanteisiin liittyen olin mielestäni oikeassa. Myönnän sen, että useasti he tietävät paremmin, kuin mie, mutta sillä kertaa ei.

Melkein Mirandan kanssa tuli kyllä se pohja kosketus kohdattua. Hän rupesi pätemään mm. siitä, että astioita ei olla huuhdeltu tarpeeksi hyvin, vaikkei hän ollut siinä tilanteessa vielä edes työpaikalla. Juu juu kyllähän sie paremmin nuo tilanteet tiedät, kuin mitä mie, joka olin niissä osallisena. Teki niin mieli sanoa hänelle: Huuhtele itse paremmin, kun ei kelpaa, mitä en onneksi lopulta ääneen sanonut. Ja se syyttely siitä, että x oli onnistunut jemmaamaan muutaman lääkkeen paikkaan ö. Näitä tilanteita vaan joskus käy vaikka miten yrität katsoa, että ne lääkkeet menevät kurkusta alas. Siehän olet täydellinen, etkä ole koskaan tuota omakohtaisesti kokenut.

Kaiken kruunasi se vittumainen päteminen miulle, että olen ehdottomasti väärässä siitä, että kaikkia itseään vanhempia on ns pakko kunnioittaa eli mikä kuuluu hyviin käytöstapoihin. Miun oli ihan pakko kuitata hänelle, että mie kunnioitan ainoastaan niitä ihmisiä, jotka sen ansaitsevat. He joita en kunniota, niin pystyn kyllä kohtelemaan heitä asiallisesti ja ystävällisesti. Siitähän se "riemu" sitten jatkuikin..

Mie olen erittäin yllättynyt jos tuosta ei heilahda miulle puhuttelua Pomon seurassa, koska Melkein Miranda on niin kettumainen ihminen, että kasvokkain kaikki on muka hyvin, vaikka olisikin tullut erimilisyyttä, mutta sen jälkeen hän inisee tilanteesa Pomolle. Argh, aikuiset ihmiset hiekkalaatikolla, jotka eivät pysty puhumaan naamakkain asioista niiden oikeilla nimillä. Itsehän olen kaikkea muuta, kuin täydellinen, mutta sentään noin alas en ole vajonnut tuohon asian hoitamistapaan liittyen.

Onneksi tänään ja huomenna miulla on vapaapäivä.

17.10.2011

Ystäväni yritti tappaa itsensä viime lauantaina, tarkoituksella. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen kertansa. Hän on taas suljetulla osastolla. Kolmas kerta tämän vuoden aikana. Viimeksi hän oli elokuussa kahteen eri kertaan samaisella osastolla. M1 lähete on hänelle jo entuudestaan tuttu eli tutummin pakkohoito lähete jolloin ei kysellä, että haluatko lähteä, vaan silloin mennään joka tapauksessa. Toivottavasti tällä kolmannella kerralla ammattiauttajat näkisivät hänen pahanolonsa ja auttaisivat häntä. Se, että hän on ollut viikosta kahteen suljetulla ja sen jälkeen on kotiutus parin-muutaman päivän lääkkeiden ja reseptin kera, ei paljon mieltä lämmitä, koska tilanne on taas tämä. Tilanne jota toivoin ettei ystäväni enää joutuisi tätä kokemaan. Se miten voin häntä ystävänä auttaa ja tukea ei vastaa sitä suurempaa apua mitä hän todella tarvitsee. Ammatti-ihmiset: Voisitteko nyt oikeasti kuunnella ja auttaa häntä?

Ahaa elämys.

Ruokakaupassa käynti on ollut ennenkin miulle, joko haasteellista tai toisinaan jopa tuskallistakin.. Heikkoina hetkinä sitä voisi ostaa ties mitä, mitä jo kassan kohdalla katuu. Tuskallisina/haastellisina on niin hankalaa ostaa edes puuroa. Jotain, kun sitä on ns pakko yrittää joskus syödä, vaikka henkisesti tuntuisi niin hyvältä olla ilman ruokaa. Harmi, että kroppa on asiasta monesti eriä mieltä.

Tajusin tässä hiljattain, että olen onnistunut "pääsemään" uudelle tasolle ruokakaupassa käyntieni ajaksi. Ei hyvä, ei ollenkaan. Nykyään en pysty ostamaan sieltä edes kurkkua, ettenkö potisi siitä jo morkkista. Jotenkin, kun onnistun kääntämään sen mielessäni siten, että en ole edes tuota ansainnut/saa ostaa, koska se on jotenkin koiraltani jotain pois. Vaikkei näin olekkaan, koska koirani syö paremmin ja kalliimmin, kuin mie. Eli lopulta päädyn ostamaan koirallenikin jotain syömistä/puruluita samalla reissulla, niin voin/saan sen kurkun ostaa itselleni.

Myönnän ja tunnustan, että olen ajoittain ihan ylihuolehtivainen koirani hyvinvoinnista ja olen ajansaatossa potenut niin moneen eri kertaan kamalaa morkkista, vaikka aina siihen ei olisi ollut edes syytä. Toisinaan kyllä, kun esim. ei olla töitten ohella pystytty käymään koirapuistossa koirapuisto aikaan eli silloin, kun siellä on useimmiten muitakin koiria.

Epämukava tunne.

Eilen illalla se taas iski, rytmihäiriöt. Rauhoittuivat jossain vaiheessa yöllä ja nukahdin. Heräsin aamulla siihen, kun rinnan alta puristi. Lisää rytmihäiriöitä. Heikko happi on ehkä kuvaavin fiilis tälle päivälle.

Hyötyliikuntaa ja silmäniloa.

Kamuni TP kutsui miut koirani kera ja TPV:n koiransa kanssa teelle. Loppujen lopuksi tilanne meni siihen, että autoin TPV:tä trimmaamaan TP:n toisen koiran ja loppuosan TPV:n koirasta. Jonka kautta pääsimme hyötyliikuntaan ja silmäniloon. TPV on ilo silmälle, eikä minnuu yhtään haitannut, että hänen toppinsa kaula-aukosta näkyi ehkä enemmänkin, kuin mitä hänen oli tarkoitus näyttää. Koirien trimmauksesta tuli saatua vallan toimiva sisäreisi treeni, kun pidin jaloillani kiinni noin 18-kiloisia koiria, jotta he pysyisivät paikallaan trimmauksen ajan. Trimmausasennoissakaan miulla ei ollut valittamista. Parhaimmillaan TPV istui hajareisin varpaitteni päällä. Miellyttävä päätös tälle kahdeksanpäivän työvuoroputkelle. Mie sydän kolmenpäivän vapaapäivät.

Sattui ja tapahtui.

Töissä päädyttiin puhumaan siitä mitä perinteitä työpaikallamme on sen jälkeen, kun olet mennyt naimisiin. Saatko kakku kahvit yms vaiko jotain ns hienompaa sen muistamisen yhteydessä. Pomoni siinä sitten kysyi, että muistatteko mitä söitte hääpäivänänne.. Kukaan paikalla olleista ei sitä silloin muistanut. Irvistys sitten kysyi miulta: "Milloinkas sie olet menossa naimisiin? Saataisiin työpaikalle kakku kahvit." Silloin miulta lipsahti: "Lasketaanko suhteenrekisteröinti samaan kategoriaan?" Syvä hiljaisuus laskeutui hetkeksi. Wanha ja Juniori eivät sanoneet mittään. Irvistys katsoi minnuu monttu auki. Pomoni änkytti lahjakkaasti jotain tyyliin: Ei miulla ole mittään ns erillaisuutta vastaan eli kukin on yhdessä sellaisen ihmisen kanssa, kuin tahtoo.. Ja yritti tuoda esille, että suhteennrekisteröinti on ihan yhtä hyvä asia, kuin avioliitto, vaikkei se siltä kuulostanutkaan. Noh kahtellaan, että onko miulla ennään ensi vuonna työpaikkaa tuolla.

Töistä kotiin päästyäni fiilistäni voin lähinnä kuvailla sanoin: Se tunne, kun tulet kotiin ja tajuat, että koira on onnistunut avaamaan eteisen vaatekaapin oven ja lattialla koiran lähellä lojuvat suosikki korkokenkäsi. Piinaavan pitkääkin pitemmän hetken jälkeen huomaat, että kengissä ei onneksi olekkaan koiran hampaanjälkiä..

Sangen eksoottista..

Rasti ruutuun tilanne. Töissä ollessani olin joutunut tännään syömään vähän. Syötyäni miulle tuli niin pakottava tarve päästä oksentamaan. Ei siinä noin muuten mittään, mutta oksentaessani muistin, että olin juuri pien ohikiitävä hetki sitten laittanut käsiini käsidesinfiointi ainetta. Se kokemus oli kyllä sangen eksoottinen, jos ei muuta. En suosittele. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa.

Yritin nähdä kauniita asioita, nyt se ei vaan taaskaan onnistu.

Reilukerhosta päivää. Tällä kertaa äitini taholta. Hän oli luvannut, että koirani voisi tulla hoitoon tulevan viikon lauantaina, koska rakkaalla ystävälläni TI:llä ja hänen rakkaallaan JS:llä on silloin kihlajaiset. Tuonne meno oli ja on miulle sen vuoksi todella tärkeää, koska he ovat menossa tuolloin kihloihin ja sinä samana klo aikana, kun ystäväni syntynyt. Tuona päivänä ystävälläni tulee täyteen 30-vuotta.

Tännään äitini ilmoitti, että hänen serkkunsa täyttää noilla main pyöreitä vuosia ja on lähdössä hänen ja joidenkin muiden kanssa silloin lyhyelle matkalla ja sanoi, että lähtee sinne jokatapauksessa, vaikka se menisi sen saman päivän päälle, kun hän lupasi olla koira vahtina. Äitini tietää sen myös etten saa ketään muuta tulloin koirani seuraksi.

Nyt hajottaa taas niin paljon henkisesti, koska äitini tietää, että tuon tulevan päivän meno on miulle todella tärkeä, enkä pysty tuolloin ottanaan koiraani sinne mukaan, koska juhliin on tulossa myös koira allergisia ihmisiä. Taisin olla taas liian tyhmä, kun uskoin ja toivoin, että äitini ja miun välini olisivat menossa taas parempaan päin. Erehdyin rankasti. Äitini viimeiset sanat tuohon liittyen ja se kylmä äänensävy soivat yhä korvissani: "Olitko menossa sinä päivänä kaverisi suhteenrekisteröintiin?"

Mie en vaan jaksaisi taas käydä tätä henkistä vuoristorataa läpi. Ei siinä mittään, äitini ja miun kulissit voiva silti hyvin. Ei tätä uskoisi päällepäin jos hänet ja miut näkee samaan aikaan kasvokkain.

Arvatkaa ihmeessä, että tekeekö mieleni syödä tai kaivaa veitsi taas esiin.. Ensimmäiseen ei, toiseen kyllä.

Vuosittainen kehityskeskustelu, uh.

Että sellainen päivä tännään Pomoni seurassa. Muuten itse keskustelu meni ihan jees, eikä siinä mittään. Vaikka himpusti kritiikkiä sainkin siitä, että olen sairastellut useasti tämän vuoden aikana ja ollut välillä himpusti myöhässä. Ei hyvä, ei ollenkaan. Siinä mielessä on ollut kyllä syvältä ja poikittain ollut vuosi, että olen ollut useammin kipeänä tämän vuoden aikana, kuin niin monena vuonna yhteensäkkään. Kehoni taitaa haluta sanoa miulle jotain? Samoin on tuon epämääräisen nukkumiseni suhteen. Ymmärrän kyllä sen, että suurimmaksi osaksi tuo kaikki johtuu pitkäaikaisesta syömishäiriöstäni..

Josta johtuen yritin etukäteen spyykata itseäni, että pysy henkisesti kasassa ja pidä kiinni kulisseistasi, koska arvasin, etteä Pomoni haluaa keskustella myös tuossa täysin luottamuksellisessa tilanteessa (mihin en jaksa uskoa, että tuo käytännössä noin toimisi. kantapaan kautta opittu, jo vuosia sitten hamasta menneisyydestä) myös töissä syömisistäni ja painostani. Hän sanoi: "Olen ollut huolissani syömisistäsi ja painostasi, mutta olet sanonut, että voit hyvin ja syöt tarpeeksi, niin haluan uskoa sua.." Jotenkin jäi vaan sellainen fiilis hänen olemuksestaan ja äänensävystään, ettei hän täysin usko. Esittää vaan hyvin. Eli tilanne elää ja olen yhä kyttäyslistalla. Hyvää hän käsittääkseni tarkoittaa, mutta hän tuo sen esiin välillä aika ahdistavasti tai sitten miusta vaan tuntuu siltä. Esim. kysymällä, että olethan syönyt tarpeeksi, söitkö jo?, et voi selvitä noin vähällä ruualla koko päivää tai ilman ruokaa..

Myönnän, että minnuu ahdistaa myös se, että kissa on nyt nostettu pöydälle. Ensi kuun puolenvälin tienoolla selvinnee, että voinko jatkaa tuolla vielä ensi vuonnakin, vai lukeudunko heihin joiden työsuhde päättyy. Osana rankkaa säästökuuria. Tilanne elää.

1 Thinsponi sanat

"Sie olet täydellinen. Olisin onnellinen jos näyttäisin samalta kuin sä. Sun kasvosi. Sun tissisi.. Haluaisin ne." Ok, 1T:llä oli tuolloin todella huono hetki, mutta ohikiitävän hetken tuo vaan kuulosti niin suloisen ihanalta, josta päästiinkin taas siihen karuun totuuteen takaisin.. Vastasin hänelle, että saat miun tissini ja naamani jos saan siun sisäreitesi ja lantionluusi. Harmi ettei noita voi vain noin yht'äkkiä vaan vaihtaa. 1T:lle tuo sopisisi kyllä. 1 Thinsponi on niin ihanassa kunnossa ja paljon pienemmällä bmi:llä, kuin mitä mie olen. Miusta hän taas hipoo lähes täydellisyyttä. Alkaen hänen luustostaan. Kumpa miullakin olisi pienemmät lantionluut ja ei niin sivullepäin työntyvät, kuin mitä miulla on. Hänellä ja miulla on pituus eroa vajaa 3 senttiä. Tuo lantioluiden ero vaikuttaa niin paljon kaikkeen. Hänen ei tarvitse kuin treenata ja olla vähän alipainoinen niin voin kiitos ja ne hänen sisäreitensä ovat niin kahdehdittavan kauniit. Hän on yksi harvoista tuntemistani naisista, jotka voivat käyttää hyvällä omatunnolla niin ihanan mini lyhyitä shortseja ja siitä huolimatta hänen sisäreitenseä sopivat niihin shortseihin. Miulla se on toisin. Vaikka hänellä ja miulla olisikin taas sama bmi tai jos miulla olisi häntä vähän pienempi bmi, niin tuon malliset shortsit eivät miulle vaan silloikaan sopisi. Voi kun voisin olla edes päivän hänen kropassaan..

Classix Nouveaux - Is it a dream

Päivän biisi. Miltä nyt tuntuu.. Ehkä hieman osannen fiilistäni avata. Ystäväni MR:n Aka MB:n ja miun ystävyys tuli jokunen viikko sitten päätökseen. Ymmärsin yhtenä päivänä etten ennään ole osa hänen elämäänsä. Kysymysmerkki oli vihdoin ja viimein vaihtunut pisteeksi. Sitä olin uumoillut jo pitkään. Täyttä varmuutta ei vaan tuolloin aijemmin ollut. Mitään episodia yms ei ollut käynyt. Kaikella hyvällä vain on aikansa ja paikkansa. Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Näin vain joskus käy.

Toinen tilanne on se, että lapsuuden kamuni SRH puukotti minnuu henkisesti selkään. Tilanne tuli täysin puun takaa enkä sitä ollut mielestäni ansainnut. Hän riitaannuttuaan HL:n kanssa vaati minnuu valitsemaan puolensa. Hänen sanojaan lainaten: "HL:n kaverit eivät ole mun kavereita. Tee valintasi." Sanoin hänelle, että haluan olla teidän molempien kanssa tekemisissä. Hänelle se ei riittänyt ja hän päätti, ettei halua ennään nähdäkkään minnuu. Risitiitainen soppa kaiken kaikkiaan, jossa HL:llä on myös osansa. Molemmat ovat mokasivat riidassaan puolin ja toisin. Kummankaan puolelle en asettunut, enkä astetu.

Classix Nouveaux:ia lainaten:

"Is it a dream x3

Another broken dream, they say all the time
Sorry if i can't be as you'd like to find
If we could only see
Things as they're meant to be
But we believe in dreams

Satisfaction - is it a dream
No distraction - is it a dream
No more fighting - is it a dream
No backbiting - is it a dream

Promises broken, it's an imperfect world
Harsh words are spoken though they weren't meant to hurt
If we could only see
Things as they're meant to be
But no, it's just a dream

Satisfaction - is it a dream
No distraction - is it a dream
No more fighting - is it a dream
No backbiting - is it a dream

Never losing - is it a dream
Freedom choosing - is it a dream
Never needing - is it a dream
No hearts bleeding - is it a dream"

22.9.2011 päivän parhautta

Äipän kanssa Carmen oopperaa katsomassa, parhautta.

Tämän illan Don Josén roolin laulajalla aka István Kovácsházi:lla oli kyllä paras roolisuoritus koko oopperassa. (:

8.10.2011 = Ahdistuskohtaus!

Rakas ystäväni TI täyttää silloin pyöreitä vuosia. Paikanpäälle, hänen ja hänen rakkaansa JS:n kotiin on kutsuttu vain heille rakkaimmat ystävät joihin mie lukeudun myös. Lähes sanoinkuvaamaton läski ahdistus kohtaus iski ja kunnolla. Vajaa kuukausi aikaa olla siinä jamassa, että ei ahdista liikaa. Mitään norsu syömis kohtauksia en ole onneksi saanut. Liikkunut vain mielestäni liian vähän. Sataa sataa ropisiee pili pali pom. Ihan himpusti on painoa lissää tullut. Se on pakko saada pois ennen tuota. Talvi on taas syksyn jälkeen tulossa, mutta en todellakaan aijo näyttää silloin norsulta, vaan niin ihanan pieneltä. En lupaa. En vanno. Olen päättänyt tuon ja saavutan sen myös.

Ei kiitos näitä hetkiä lissää.

Äitini tännään kysyi: Minkä verran painat?
Mie: Ihan riittävästi.
Äiti: No kerro nytten.
Mie: En mie nyt. Íhan riittävästi.
Äitini jäi kuitenkin odottamaan vastausta mitä hän ei saanut. Ahdistavaa? Kyllä.

"Tulitte ryhmä terapiaan.."

Sanoi terapeutti 3:n tännään, kun tulin paikanpäälle koirani kera. Koirani on kertaalleen aijemminkin ollut mukanani tuolla, koska en pystynyt enkä kyennyt lähtemään sinne ilman koiraani. Kysyin häneltä samaisena päivänä, etukäteen, että onko se ok, jos koirani tulee myös mukaan. Se sopi terapeutilleni. Samoin oli tännään.

"Miltä nyt tuntuu?" Ahdistaa. "Osaatko kertoa syytä?" Ei vaan pysty eikä kykene. En löydä sanaa tuolle tunteelleni. Jumitin siis suurimman osan ajasta tuolla, koira sylissäni.

Pienet ahdistavat hetket.

Tännään töissä Pomoni sai jonkin ihme kohtauksen. Hän kahtoi minnuu silmiin oikein ahdistavan läheltä. Niin läheltä, että näin selvästi hänen silmiensä verisuonet. Mittasi minnuu katseellaan päästä varpaisiin. Laittoi päälläni olleen aukinaisen puseron kiinni ja sanoi samassa tilassa olleelle Irvistykselle, että tuo paidan väri sopii miulle. Johon Irvistys nyökkäsi. Tuntui, kuin tuo hetki olisi kestänyt pienen ikuisuuden verran.

Jotenkin jännästi jäi töissä syöminen väliin. Eikä ruoka ole huudellut miulle senkään jälkeen tännään. Koiralleni on onneksi maistunut hyvin päivän koirapuisto reissun jäljiltä. Muru oli ihan fiiliksissä, kun pääsi leikkimään seitsemän muun paikalla olleen koiran kanssa.

Miten niin vain numeroita?

Hetki jonka olisin halunnut välttää lähes keinolla millä hyvänsä. Olin niin henkisesti solmussa etten siihen kyennyt. Oli tarkoitus saada tietää, että minkä verran koirani painaa. Tämä lähti siitä, kun silmämääräisesti sitä yritettiin arvioida kamun kera ja kumpikin oli asiasta eriä mieltä. Koira sylissä vaa'alle ja sen jälkeen sinne yksinäni. Yritin harhauttaa kamua sen verran ettei hän olisi ollut siinä kriittisellä näköetäisyydellä. Pieleen meni. Nyt HL tietää minkä verran painan. Auts. Tällä hetkellä hän on miun lisäkseni ainut, joka tuon tietää.

Ahdistavaa, koska olen yrittänyt niin kauan pimittää painoni kaikilta muilta paitsi itseltäni. Tuo painon pimitys muilta voi ehkä juontaa aikaan jolloin koulussa oli ne klassisen karut terveystarkastukset terveydenhoitajan tai lääkärin kera. Hetkiä joista miulla menee edelleenkin kylmät väreet selkääni pitkin, jos jostain syystä nuo hetket mieleeni palaavat.

Muumien joukkopako.

Huokaus. Tulihan se sieltä vihdoin ja viimein. Iski kunnolla minnuu henkisesti. Hajosin, hetkeksi, ehkä pitemmäksikkin ajaksi. En vaan ennään jaksanut tai kyennyt lähtemään edes töihin. Koirani ulkoilutuskin oli yhtä tuskaa, vaikka sen ymmärsinkin, että se on murulle tärkeää. Olen vaan niin henkisesti solmussa etten pysty edes itkemään. Ahdistaa ja pelottaa vaan niin paljon. Ehkä liikaa?

Sairaslomalla olen noin viikon. Perjantaina olisi päivä töitä ja viikonloppuvapaa ihanan menon kanssa jota odotan. Perjantaina olisi vaan niin suotavaa kyetä menemään töihin. Jos en, niin silloin joudun mitä suurimmalla todennäköisyydellä kertomaan pomolleni syyn minkä vuoksi sairaslomaani jatketaan. Tiedän ja ymmärrän, että olen kamala ihminen, koska valehtelin lääkärille syyn minkä vuoksi tarvitsin sairaslomaa. Pomolleni en vaan pysty kertomaan totuutta, koska jos sen kertoisin niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä saisin kenkää töistä, koska en olisi hänen mielestään tarpeeksi tasapainoinen henkisesti ja siten kykenevä olemaan töissä ja kantamaan työhöni liittyvän vastuun. Ristiriitaista? Kyllä, koska alani on mitä on. Siellä yritetään ymmärtää, että kaikilla ei ole kaikki muumit laakossa ja joskus muumeja karkaa laaksosta enemmän tai vähemmän. Käytännössä asiaan suhtautuminen on useasti jotain ihan muuta.

Kiitos rakas SB, että raahasit miut lääkäriin ja pidit seuraa, kuten myös TB. Yksin en olisi tuohon mitenkään pystynyt, koska yritin useamman tunnin ajan edes soittaa pomolleni, että en kykene nyt töihin ja samoin oli lääkärin ajanvarauksen kanssa.. Henkinen potku peffaan teki hyvää.

Syy minkä vuoksi kivennäisvesi on päivän sana.

Olin tännään kirpputorilla ja löysin sieltä kolme ihanaa paitaa. Ostettuani ne huomasin yhden paidan olevan kokoa L. Hui kauheus. Miulla ei ole koskaan ollut yhtä ainuttakaan vaatekappaletta vaatekaapissani, joka olisi kokoa L. Muut ostamani paidat olivat monta kokoa pienempiä, josta johtuen miun oli  kotiin päästyäni ihan pakko sovittaa muutamia pienimmän kokoisia vaatteitani. Mahduin niihin kaikkiin hyvin. Ilmeisesti tuo l:n paita oli jotain vihrekokoa tai sitten siinä oli vääränkokoinen koko merkki. Toivottavasti. Minkään sorttista ruokahalua tuo ei herättänyt miussa. Onneksi en ollut vielä tuohon mennessä syönyt mittään, koska silloin olisi oksettanut ja paljon..

"Kerro kerro kuvastin kuinka paljon painaa, täydellinen ihminen, täydellinen nainen?" -Aivolävistys

Yritin mie tännään tehdä jotain mukavaakin, jonka yritin itselleni perustella, että olen ansainnut jotain hyvääkin..kaiken tämän henkisen sekamelskan keskellä. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa jalkahoidossa. Olihan se kokemus, koska en ole pitänyt jaloistani ennään pitkään aikaan tai kehdannut käyttää kesällä varvastossuja, koska miusta jalkani ovat näyttäneet todella kamalilta ja huonokuntoisilta. Tätä en tosin sanonut jalkahoitajalle ääneen. Jotenkin erikoista kaikessa oli se, että jalkahoitajan mielestä näin ei ollut. Oli niissä vähän parantamisen varaa ja jatkoimempiteenä suositteli jalkojen päivittäistä rasvausta ja sopivin väliajoin jalkoen kuorintaa. Juu myönnän ja tunnustan, että olen laiminlyönyt myös jalkojani. Jotenkaan en vaan mielestäni ole ansainnut sitä..

Jälkeenpäin puin henkistä morkkista siitä, että summa x meni jalkahoitoon, kun sen olisin voinut käyttää paremminkin. Esim. koirani hyvinvointiin. Muru voi kaikesta huolimatta hyvin. Nukkuu tällä hetkellä jalat ojossa kohti kattoa sohvalla. Tyytyväisen oloisena.

Äh, tämä vaan kuulostaa ja tuntuu niin typerältä, minkä vuoksi edes joskus harvoin voisin hemmotella itseäni ja  potematta minkään sorttista henkistä morkkista sen jälkeen..

Avjs!

Minnuu vaan niin ahdistaa, vituttaa ja surettaa. Tällä hetkellä en tiedä, en ossaa sanoa, että miltä tuntuu eniten. Ahdistaa, koska olen todella huolissani yhdestä rakkaasta ystävästäni, 1 Thinspostani. Vituttaa, koska häntä kohdeltiin niin väärin. Hän ei saanut  ajoissa tarvitsemaansa ammattiapua ja hän joutui useaan eri kertaan kaltoinkohdelluksi ammatti-ihmisten eri tahoilta. Vituttaa, koska Suomen mielenterveyspuolen kuntoutujia ja asiakkaita noin ylimalkaanakkin kohdellaan niin huonosti. Kiitos noille kusipäille, jotka asioista voivat päättää ja muuttaa tarvittaessa käytäntöjä.

Miltä kuulostaa tilanne, jossa siulle rakas ihminen on kotiutettu suljetulta osastolta (tätä kirjoittaessani eilen). Kotiutuspäivässä oli paljon hyvääkin. Kuten se, että käytiin koirien kanssa lenkillä ja uitettiin heitä 1H:n ja 1H:n ystävän M:n kera. Jossain vaiheessa iltaa ystävälläni hajosi jotain henkisesti päässään. Hän vaipui spykoosiin. Oli vaaraksi itselleen ja lähellä olevilleen. Hän huusi lähes puolitoista tuntia putkeen ja itki hysteerisesti. Vetäen välissä henkeä ja jonka jälkeen jatkoi tuota samaa. Hän ei tajunnut aikaa, paikkaa, tilannetta, tai tuntenut minnuu, koiria tai M:ä.. Kunnes pieniä ohikiitäviä hetkiä lukuunottamatta, jolloin hän pyyteli anteeksi käyttäytymistään.. ja puhui niin sekavia. Tosin ei silloin, kun hän vain jumitti pienessä mytyssä. Ollen niin hiljaa, että se oli todella karmivaa.

Soitin kyseiseen paikkaan missä hän oli ollut hoidossa. Miulle vastasi sieltä joku joka käyttäytyi todella epäammattimaisesti ja törkeästi. Hän sanoi miulle etteivät he ota häntä takaisin ja löi luurin korvaani. Reilukerhosta päivää. Jonka jälkeen M soitti ambulanssin. Lanssin tuloon kesti yli 1,5 tuntia, koska hätäkeskus ei ollut arvioinut hänen tilaansa niin kiireelliseksi. Mikä johtui heidän yleisestä käytännöstään. Niin kamalaa, koska MK ei asu missään keskellä ei mittään vaan ns sivistyksen parissa, että matka sinäänsä ambulanssilla ei olisi ollut pitkäkään. Toki ymmärrän, että jos on kiire päivä, niin silloin lanssi ihmisillä on kiire.

Naapureidenkin kanssa päädyttiin keskustelemaan hänen tilastaan. Onneksi he vaikuttivat ymmärtävän tilanteen, kun kerroimme M:n kanssa syyn siihen minkä vuoksi ystäväni on ihan sekaisin ja huutaa.

Lanssi tuli yön pikkutunneilla. Sitä ennen paikanpäälle oli tullut myös 1H:n mies, jonka hän oli halunnut paikanpäälle. Lopputuloksena ollen se, että ystäväni vietiin paareilla pois. Poliisin varmistaessa tilannetta, koska ystäväni oli käynyt psykoosissa miehensä kimppuun, eikä ollut halunnut, että hänen kotiovensa avataan.
Hän kyllä halusi tuossa jamassaan hoitoon ja ammattiapua. Se vaan oli niin kivenalla.

Kuulin M:ltä tännään, joka oli viemässä hänelle hoitopaikkaansa vaatteita, että nyt toivottavasti tällä kertaa saa riittävästi kaipaamaansa apua. Toivotaan, että näin käy.

Hetki jolloin hymyilytti.

Kasvissyöjänä oleminen pelasti miut tännään kamalilta kaloreilta. Töissä oli kakkua, joka oli oikein uitettu liivatteessa. Voi "harmi". Kieltäydyin kohteliaasti. Onneksi kukkaan ei asiasta senkummimmin mussuttanut. Eräs kyllä yritti pienesti: "Voithan sie tuota syödä jos jätät sen liivate osan syömättä.." Hassuja nuo jotkut kaikkiruokaiset ihmiset ajatusmaailmoineen.

Se olikin lauantai 13,ei perjantai.

Olin tännää treffeillä ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä en tätä leidiä tule jatkossa näkemään. Ihan herttaiselta hän vaikutti, koiraihminen, koirani tykästyi hänen koiraansa, mutta kemioita ei vaan ollut. Tunne taisi olla onneksi molemmin puolinen, koska sen vähän mitä koirapuistossa juttelimme, niin puhuttiin lähinnä koirista ja muutama sananen jostain muusta. Noh eipähän jää harmittamaan se etten antanut tilanteelle mahdollisuutta, kun lopputolos on nyt tässä.  Tai voihan syy olla ihan siinäkin tai osa sitä, että vakavasti seurustelu ei vaan ole minnuu varten. Hetken menee hyvin ja on ihanaa, jossain vaiheessa se toisen naama alkaa vain kyllästyttämään tai ärsyttämään, josta päädytäänkin sitten eroon.. Itsehän olen toki täydellinen kaikkine vikoineni ja huonoine puolineni.. Jep jep..

Josta jonkin moisen aasinsillan kautta päästään siihen, että reilukerhosta päivää. Joku sitten yriti juuri polttaa ulkona olevan paperin keräys boksin. Mahtoi poliiseilla ja palomiehillä olla hilpeä lauantai ilta..

Onneksi koirallani on silti ollut oikein mukava viikonloppu. TP:n nuorempi koira on hoidossa luonani ja pallerot ovat meuhkanneet kaksi päivää onnellisina ja ollaan molempina päivinä viihdytty koirapuistossa ja ulkoiltu mukavan paljon.

Never be afraid to say what you feel.

"You want me
You love me
You hate me
I don't care"

Tulipahan tämäkin päivä koettua..

Olin menossa tännään liukuportaita ylöspäin, kun edessäni seissyt lähes isoäitini ikäinen nainen horjahti taaksepäin ja siitä seurasi domino efekti. Myös mie lensin selkä edellä liikkuviin liukuportaisiin. Ollen kasan alimmaisena. Matka jatkui, kunnes joku ihana ihminen sai pysäytetyksi nuo portaat ja kaksi miulle tuntematonta miestä auttoivat hänet ja miut ylös. Edessäni ollut nainen selvisi onneksi säihkähdyksellä. Miulla on selässäni, käsissäni ja jalassani mustelmia, pinta haavoja ja toisesta nilkastani on lähtenyt ihoa. Tulipahan tämäkin koettua. Rasti ruutuun.