Äh, miulla olisi kerrankin vapaapäivä arkena, mutta mitään fiksua ja oleellista en ole keynnyt tekemään. Paitsi ulkoilemaan koirani kanssa. Olisi ollut useampikin puhelin soitto virka-aikaan ja paikanpäällä käymisiä. Ulkomaailma ja tekemisissä oleminen muiden, tuntemattomien ihmisten kanssa pelottaa. Puhelimella soitaminenkin pelottaa ja ahdistaa. Ihan typerää,mutta en ole onnistunut psyykkaamaan itseäni tuohon. Huomenna on vaan niin oleellista saada nuo tehdyksi.
Ehkä näin mutkan kautta tuon ahditukseni laukaisi tällä kertaa se, kun JL sanoi:"Jos vielä vähänkin lihon tästä niin hankin paidan missä lukee: I beat anorexia". Jos hän tilanteeni, oikean sen tajuaa, niin mie tulen olemaan niin lirissä ja hänet tuntien hän tulee tekemään kaikkensa, että hylkäisin tämän yli 14-vuoden osan itsestäni. Silloin on piru irti ja sekin on kesyintä mitä aiheeseen liittyen pystyn sanomaan, jos näin tapahtuu.
Jos nyt jotain hyvää tälle päivälle ahdistukseni on tuonut, niin tyhjensin vaatekaappiani. Tuli mukavasti lisää tilaa vaatekaappiini. Ja kunhan kykenen, niin vien ne kierrätykseen menevät vaatteet lähimpään kierrätys boksiin.
Ps. tämän kirjoittami tekstin jälkeen tunnen taas kertaalleen itseni ihan kamalaksi ihmiseksi. Ystäväni TI soitti miulle ja itki puhelimessa pahaa oloaan. Kertoi millä tavoin harkitsee tappavansa itsensä jos hänen olonsa ei helpotu. Hän puhui. Mie kuuntelin. Hetkiä jolloin miusta tuntuu, että niitä helpottavia sanoja ei vaan löytynyt ja kaikki sanani kuulostivat vaan niin typeriltä. Minnuu pelottaa, että saan huomenna soiton, jossa soittaja sanoo, että hän on tappanut itsensä. Tällä erää en voi kuin toivoa parasta, että kuulen hänestä vielä huomennakin. Puhelu päättyi sanoihin. Mie:"Soitellaan huomenna. Voit soitaa miulle vielä tännään jos siusta siltä tuntuu. Olet rakas." TI:"Niin siekin.."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti