"I Don't Like Mondays."

Ystävälleni HL:lle on diagnosoitu eilen suu syöpä. Hän on oksentanut verta viikon putkeen. Ei tälle ole mitään fiksuja tai auttavia sanoa. "I don't like mondays.."

Se ensimmäinen hetki syömishäiriöisenä?

Muistan, että mie olin tuolloin pieni lapsi. Aikaa, vuosia ennen koulun alkua. Päiväkoti-ikäinen. Ennen, kuin olin täyttänyt 6-vuotta, koska tuolloin sen hetkiseen perheeseemme ei kuulunut vielä lapinkoiraa nimeltä Arttu. Hän on jo nyt siirtynyt sateenkaarisillan toiselle puolen. Joku (en muista nimeä) joskus sanoi miulle, että tuonne lemmikkimme pääsevät kuolemansa jälkeen. Olin siis ehkä 5-vuoden ikäinen.

Istuimme äidin puoleisten isovanhempieni takapiahalla. Oli kesä. Isovanhempieni ja miun lisäkseni siellä olivat ainakin vanhempani ja nuorempi siskoni. Myö hymyiltiin ja naurettiin. Puhuttiin asioista. En muista enää, että mistä. Meillä oli kesäiset vaatteet. Miulla oli t-paitaja ja pienelle lapselle soveliaat shortsit. Shortsit, jotka jättivät polveni ja vähän reisistäni paljaaksi. Istuimme puutarhapöydän ympärillä. Puutarhatuolilla istuessani aloin katsomaan jalkojani. Reiteni, erityisesti sisäreiteni näyttivät niin isoilta, läskeiltä. Minnuu hävetti istua siinä. Yritin istua vähän ryhdikkäämmin, jotta olisin saanut jaloistani edes vähän pienemmän näköisiksi. Yritin peittää käsilläni osan jaloistani, jotta ne näyttäisivät pienemmiltä. Se oli hetki jolloin tunsin ensimmäisen kerran, että häpeän itseäni ja fyysistä ulkomuotoani. Sen jälkeen katsoin käsiäni. Nekin näyttivät liian suurilta. Mutta sekään ei vetänyt vertoja sisäreisilleni, joita tuon hetken jälkeen vihasin ja häpesin niin paljon.

Hetki, jonka jälkeen halusin olla pieni ja kaunis. Rakastamisen arvoinen. Jonka jälkeen katsoin tarkkaan mitä suuhuni laitoin ja miten liikuin. Onneksi tuohon maailman aikaan harrastin useita liikuntalajeja viikossa. Vanhempieni minnuu näihin liittyen kannustaen jatkamaan ja tekemään parhaani, jotta kehittyisin noissa lajeissa paremmaksi. Yhdessä näissä olin ikäisteni keskuudessä lähes Suomen parhainten joukossa. Näin miulle antoivat aikuiset ymmärtää sanoillaan.

Sisäreisiäni joita vihaan ja häpeän yhä niin paljon. Vielä tänäkin päivänä. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Tuon kauniin aurinkoisen kesäisen päivän jälkeen mikään ei ole ollut enään, kuin ennen sitä päivää. Ennen sitä hetkeä. Kaikki oli niin muuttunut. Peruuttamattomasti.

Tältä tuntuu.

Miusta ei ole pitkään aikaan tuntunut tälle. Pelottaa ihan aikuisten oikeasti, että kuolemani on todella lähellä. Fyysiset oireeni sen kuin pahenevat ja pitkittyvät. Niitä ns. yli pääseminen kestää aina vain kauemmin eli hetki jolloin pystyn onnistuneesti feikkaamaan muille ihmisille, että kaikki on fyysisesti ja henkisesti hyvin. Vaikkei se sitä todellisuudessa olekkaan. Vai pystynkö sittenkään enää onnistuneesti feikkaamaan? Kuoleminen näiden syiden kera tulee olemaan todella tuskallista. En todellakaan tiedä miltä tuntuu kuolla luonnollisesti.. jos niin voi kuolla? Samalla päässäni pyörii tästä kaikesta huolimatta sanat: En halua näyttää vastenmieliseltä läskiltä.

Abc etenee turhankin hyvin. Niin moneen päivään en ole päätynyt edes päivän sallittuihin maksimi kaloreihin. Painan vähemmän, kuin moneen vuoteen. Eroa nykyisen ja kautta aikain pienimmän bmi:ni kanssa on enää todella vähän.

En halua kuolla, mutta en halua, että tunnen itseni vastenmieliseksi läskiksi. Miusta tuntuu yhä tuolta.

Ehkä?

Mie en tahdo saada mielestäni terapeuttini sanoja, jotka kuulin tämän viikon terapiaistuntoni aikana.. Sanoja, jotka osittain pystyn sisäistämään. Ehkä ymmärtämään, mutta jokin sanoo miulle, että asian kieltäminen on hyvä asia. Kiellän asian = mitään sellaista ei tule tapahtumaan. Pöljää? Kyllä. Hän on todella huollissaan syömishäiriöstäni ja siitä miten vääristynyt kuva miulla on itsestäni. Mikä näkyy todella huonona itsetuntonani. "On hyvinkin mahdollista, että tulet kuolemaan syömishäiriöösi..", kuten hän sanoi.

Drunkorexia, here I come!

"Pysyn lihavana, koska ei olisi reilua kaikkia hoikkia kohtaan, jos näin hyvännäköinen, älykäs ja hauska olisi vielä laihakin!" -tuntematon

Lause, joka helpottaa toisinaan norsu fiilistäni. Pääsiäisen liika kaloreita odotellessa..alkoholi. Ystävän ja kahden tutun seurassa. Paitsi jos sovitaan ettei alkoholissa olekkaan kaloreita yms moskaa? Ja jatkan silti kiltisti paastoani lauantaihin saakka ja sunnuntaina jatkan siihen mihin jumituin lauantaina. Sopii miulle. Rangaistus paastoa etukäteen ja jälkikäteen.

Juoni sen, kuin tiivistyy..

Tännään selvisi se, että kuka on ainakin syyllistänyt ja syyttänyt kaikesta haukkumisesta vain ja ainoastaan miun koiraani. Naapurirapun nainen, joka on taloyhtiön hallituksessa. Tällä kertaa lapussa oli jopa hänen minensä ja kotinsa loppu osa. Itseasiassa ensimmäistä kertaa. Hallitukseen pääseminen ei näemmä täällä edelleenkään edellytä idiootti seulan läpäisyä..Se saattoi hyvinkin rankasti ehkä johtua siitä, että vähän aikaa sitten tuli koko taloyhtiöön perinteinen mitäs tänne kuuluu info lehtinen, jossa yksi mukava nais ihminen hallituksesta pyysi kauniisti, että jos koiriin liittyen tulee sanomista, niin sen oman nimen ja kämpän loppuosan saa kirjoittaa lapun loppuun. Juoni todellakin tiivistyy. Olen tapaamassa tämän lapun kirjoittajan ja tämän mukavan hallituksen jäsenen teekupin ääressä luonani tiistaina.

Josta päästään aiheeseen villasukat eli hetki jolloin miulla teki oikeasti henkisesti pahaa. Olin JL:n kera shoppailemassa lauantaina. Hän sanoo ihan ja täysin rehellisesti ja mitään salaamatta jos jokin vaatekappale ei hänen mielestään miulle sovi tai jos näytän hänen mielestään jossain vaatteessa läskiltä. Edellisen kirjoituksen ja tämän uusimman välissä olen laihtunut ja mukavasti. Mutta kesäkuntoon 2012 on yhä käynnissä. Sovitin yhtä niin ihonmyöntäisesti menevää mekkoa ja sanoin JL:lle, että saat nyt nauraa miulle. Hänen ensi kommenttinsa oli: "Näytät läskiltä tuossa mekossa. Laihduta jenkkakavoista alkaen lisää.. Niin kyllä se ehkä siitä." Tottahan tuo oli. Nauroin siihen (en kehdannut itkeä), että näytän makkaralta tässä.

Henkisesti pahaa teki, kun huomasin tuon sanottuani, että hänen vieressään. Samalla penkillä istui kaksi tyttöa odottamassa sovituskoppiin pääsyä. Toinen alta 10-vuotta ja toinen näytti juuri murrosiän alussa olevalta tytöltä.. Heidän ilmeensä ja eleensä olivat jotain niin karua ja surullista. Heistä niin näki, että tuon hetken jälkeen he katsoivat itseään ja vaate valintojaan siten miten eivät ehkä olleet aijemmin niin katsoneet. Mitä vikaa heissä ehkä on.. AUTS! Hetki jolloin olisin halunnut vajota maan alle..

Fatboy Slim - Wonderful Night

Elämä on välillä ihan hassua. Sain juuri puhelun jossa miulle sanottiin, että en saanut sitä yhtä tiettyä hakemaani vakipaikkaa. Ei tuntunut yhtään pahalta. Tuntui, kuin raskas taakka olisi pudonnut hartioiltani pois. Yritin vain olla hihkumatta puhelimessa: Jesh! En tullut valituksi. Kiitos! Nippa ja nappa pystyin siihen. Minkä vuoksi? Koska itsessään työhaastattelu tilanne oli sangen ahdistava. Mahdollinen tuleva pomoni ja vara pomo tuntuivat myös ahdistavilta. Liittynee kaiketi henkilökemioihin, joita ei vaan ollut. Itsessään paikka oli niin iso, että se teki siitä ahdistavan. Morkkaamatta yhtään haastattelijoita tai tuota paikkaa työpaikkana, niin uskon, että valituksi tulleet/tullut tulee siellä viihtymään. Onneksi kaikilla ei ole samaa makua työpaikan suhteen. Pisteet haastattelijalle siitä, että hän kuitenkin soitti miulle ja kertoi etten tullut valituksi. Harvemmin noin käy.