2011 vuoden viimeinen kirjoitus.

Ymmärsin eilen etteivät hyvät teot ole vain lasten satukirjoista tuttua tekstiä. Kaksi prinssiä pelastivat miut paheesta valkoisella ratsullaan. Tuoden miut turvaan Ojakkalan ihmemaahan, jossa vastaanotto oli lämmin. Kiitos linnanherralle ja kahdelle prinssille ystävyydestänne. Koirani ja mie kiitämme.

Tori Amos - Winter

Uusimmasta jouluaatosta on selvitty tänäkin vuonna. Päivä, jonka niin mieluusti välttäisin jos se vain olisi mahdollista ilman etten aiheuttaisi pois jäännilläni pahaa mieltä kenellekkään joulusta pitävälle sukualaiselleni. Alkaen Isovanhemmistani, jotka pitävät joulusta. Kaiken sen mukanaan tuoman ristiriitaisuuden kanssa. Joten täällä taas. Samoin perintein, niin hyvässä, kuin huonossa. Hymyn yritys kasvoillani. Ilman ettei se näytä irvitykseltä.

Mie olen miettinyt, että onko tämä jotain Suomalaista masokistisuutta vai jotain muuta hyvällä tarkoituksella, että välillä on tehtävä asioita joita ei haluaisi. Asioita, jotka sattuvat henkisesti niin paljon. Joskus jopa liikaa, jotta saisimme lopulta itsellemme hyvän mielen tai ainakin tunteen siitä, että tarpeellinen on tehty. Kuten jouluna hautausmaalla käymisestä. Kynttilöiden viemisestä meille tärkeiden ihmisten haudoille.

Oikeastaan niin kauan, kuin vain muistan vuosia taaksepäin, niin miusta hautausmaalla on aina ollut vaan niin kylmä keli. Vuodenajasta viis. Tai ehkä se on jotain päänsisäistä mikä näin tulee esille?

Näin oli tänäkin jouluna. Tilanteineen ja hetkineen jolloin myös paikalla olleista Mummista ja Vaarista huokui heidän surunsa ja ikävänsä. Vaikeimpina hetkinä ollen ehkä sekä heille, että miulle oli kynttilöiden sytyttäminen heidän kahdelle kuolleelle lapselleen. Tädilleni ja isälleni. Hetki jolloin mie en pystynyt edes, kuin vilkaisemaan heihin. Vaikka myö oltiin siellä yhdessä, mutta juuri silloin myö oltiin kaikki yksin surumme kanssa. Hetki jolloin lohduttavia ja tilannetta helpottavia sanoja ei vaan löytynyt. Ehkä niitä ei edes ole?

Tätini on haudattu toiselle hautuumalle, kuin isäni. Tädin kohdalla kynttilä ei meinannut syttyä ollenkaan, vaikka Vaari yritti parhaansa siinä tuulessa. Hetki, joka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Lopulta kynttilä syttyi. Isän kynttilän kohdalla, sukuhautamme luona olisin kaiketi itkenyt viimeistään lähes silmät päästäni, jos olisin pystynyt itkemään. Mie vaan olin niin henkisesti jumissa etten siihen kyennyt, taaskaan. Mummin sanat saivat tunneryöpyn mieleeni.. "Siun isälläsi on joulukello.." joka heilui tuulen mukana hänen hautansa päällä.

Myöhemmin illalla Mummi ja Vaari puhuivat menneistä. Heidän kyyneltensä vahvistaen sen, että aihe on heille vaikea. Suru, jonka syvyyttä en osaa kuvitellakkaan. Suru, jonka syvyydelle ei löydy sanoja. Ajasta jolloin isäni, tätini ja setäni olivat lapsia. Jouluisista tapahtumista, jotka olivat jääneet heidän mieleensä. Isästäni, jokta heidän muisteloissaan kuulosti lähes eri ihmiseltä, kuin mitä mie hänet tunsin. Vaarin sanat jäivät pyörimään mieleeni:"Sie olit isällesi todella rakas." Harmi etten mie ihan noin tuota kykene muistamaan, kuin ehkä hetkittäin. Alkoholia joutuaan isäni useimmiten yritti kertoa, että sisarukseni ja mie ollaan hänelle rakkaita..

"I hear a voice
"Your must learn to stand up for yourself
Cause I can't always be around"
He says
When you gonna make up your mind
When you gonna love you as much as I do
When you gonna make up your mind
Cause things are gonna change so fast"

23.12.2011

Kellon mukaan huomenna on joulu. Miulla ei ole pienintäkään joulu fiilistä tai saatika, että tuo tuntuisi mukavalta odotukselta. Minnuu lähinnä ahdistaa niin paljon. Laukku on yhä pakkaamatta. Siivous on yhä tekemättä kotonani. Huomenna olisi lähtö Mummin ja Vaarin luokse lappiin. Hyvääkin on tulossa, mutta syöminen tuolla ahdistaa jo valmiiksi. Mummi soitti miulle tällä viikolla ja kysyi, että mitä hän voisi tuoda ruokakaupasta niin ei tarvitsisi ennään sinne mennä ennen joulua. Menin ihan lukkoon tuosta kysymyksestä, vaikka olin yrittänyt jo valmiiksi miettiä tulevaa tuoltakin kannalta. Omenat, tofu ja pakastealtaan kasvis pihvit olivat ainoat mitä sain änkytettyä. Voi kähmä. Itsekurini kanssa menee tällä erää niin hyvin etten ole edes muistanut syödä jokapäivä ja näläntunne on miut ainakin hetkellisesti hylännyt..ja sitten tulee joulu ja sukukalais ruokailut mirkä sotkevat kaiken. Inhottavan ristiriitaista.

Sain myös ahdistuskohtauksen Vaarini tämän viikkoisesta puhelusta. Hän varmisti etten ollut vahingossa ostanut Mummille sitä samaa kirjaa, kuin minkä hän oli ostanut. En onneksi, koska Vaari on ostanut sen saman kirjailijan kirjoittaman uusimman kirjan Mummille jo niin monena eri jouluna, että toistamiseen en ole samaa mokaa tekemässä. Siihen saakka puhelu oli vielä mukava, mutta ahdistus iski, kun rupesin miettimään näitä kahta kirjaa, jotka olin ostanut Vaarille joulu ja syntymäpäivä lahjaksi. Isovanhempani lukevat paljon kirjoja ja voin vain toivoa, etteivät he oli vielä näitä tänä vuonna julkaistuja kirjoja lukeneet. Mummille kirjan ostaminen ei tuota päänvaivaa (yleensä), mutta Vaarilleni tuottaa. Mummin kohdalla ei, koska hän ja mie luetaan paljonkin samantyyppisiä kirjoja ja myö pidetään monista samoista kirjailijoista.

Vaarin kohdalla meillä on jotain yhteistä, mutta myös joitain ääripäitä mitä toinen lukee ja toinen ei. Uh.. Vaarini lukee mieluusti Suomen sota-aikaan liittyvää kirjallisuutta. Hän tietää aiheesta paljon ja on kokenut omakohtaisesti paljon, niin kirjojen tason on oltava hyvä. Myöskin asetelma valkoiset ja punaiset osapuolet on jotain hyvinkin kinkkistä. Punaisista, heidän tukioistaaan jne. voi puhua ja heidän tekemisistään lukea, mutta ei yhtään positiiviseen sävyyn tai saatika, että heidän tekemisiään ja tekemättä jättämisiään voisi edes yrittää ymmärtää.. Silloin ei hyvä heilu.

Kertaalleen joskus vuosia sitten onnistuin saamaan aikaiseksi suuren riidan, joka lähti aikaiseksi Vaarin siskon kirjoittamasta runosta. Jonka jälkeen Isovanhempani solvasivat runon kirjoittajaa kommunistiksi, punaisten ystäväksi yms ja sain miekin tuosta osani. Menin avaamaan suuni väärässä paikkaan, koska kerroin mielipiteeni runosta. Miusta tuossa runossa oli kyse siitä, että sodan aikana puolin ja toisin saatiin aikaiseksi paljon pahaa ja henkisiä haavoja on yhä puolin ja toisin. Menneitä ei ole hyvä unohtaa ja sitä miten onnistuimme Suomen itsenäisyyden säilyttämään, mutta voisiko mitenkään olla mahdollista, että näiden kaikkien vuosikymmenten jälkeen voitaisiin edes yrittää käyttäytyä ihmisiksi toisiamme (heitä aikaan liittyen, elossaolevia ihmisiä) kohtaan? Menneitä, kun ei voi muuttaa, mutta tulevaisuus on vielä auki ja muokattavissa.. Vaarin sisko sanoi miulle tuolloin, että olin ymmärtänyt sen mitä hän halusi runollaan tuoda julki.

Josta päästään aiheesta villasukkiin eli mie sain ajokorttini takaisin! Jauh! Nyt helpottaa kummasti, koska lunta on satanut eikä miun ennään tarvitse pähkäillä sitä, että kulkevatko julkiset ajallaan vaiko eivät ja pääsen paikasta a, paikkaan b ilman ettei miun ennään tarvitse katsoa aikauluja.

Olen yhä liian läski.

Kiitos JL, että palautit miut todellisuuteen, niin ei vahingossakaan pääse unohtumaan edes hetkeksi se, että olen yhä liian läski. Sanat, jotka soivat päässäni: "Olet melko läski.." Olipa tuo sitten vitsi tai ei.

Joulukuu on hc aika viettää kesäloma!

Oi kyllä ja kiitos. Tännään se alkoi ja seuraavaksi töhin vasta 2.1.2012. Mitähän kaikkea töihin liittyvää ehdin unohtaa tässä välissä? (;

"Ihanaa" olla hätävara..

Sijaisuuttani jatkettiin taas. Nyt viimeinen päivä tuota on maaliskuun viimeinen päivä ensi vuonna. Mitään ei vielä ole paperillisesti vahvistettu, mutta tuolla sanallinen sopimus on yhtä sitovaa, kuin paperillinen. Pomoni sanoi tuolloin ettei tiedä vielä jatkosta maaliskuun jälkeen. Piti tauon ja sanoi, että tuon jälkeen on taas alkamassa kesäloma kausi, että katsotaan sitä sitten. Miten niin miulla on ö-luokan ihminen olo? Olen taas hätävarana. Jatkostanikin kuulin vajaa kaksiviikkoa ennen, kuin tämän hetkinen sopimukseni tuli tiensä päähän. Kettu, että vatuttaa, koska samasta paikasta yksi jäi kk sitten eläkkeelle ja toinen aloittaa ensi vuoden alussa muualla työt. Tuolla on ollut useampikin työhaastettelu ja yksi uusi ihminen on aloittanut samassa paikassa. Mitä ilmeisemmin kai sijaisuuden hänkin. Yritäppä tässä sitten suunnitella pitemmällä aikavälillä yhtään mitään, kun kakki on ihan auki maaliskuun jälkeen.

Työpaikan vaihdos kuulostaisi niin hyvältä idealta. Kaikessa karuudessaan mie olen tällä erää niin henkisesti lopussa, etten jaksa aloittaa uutta työnhaku prosessia. Jos tämä sama jatkuu vielä pitemältikkin ensi vuonna niin laitan paperit vetämään muualle. Ns pakko, mielenrauhani rippeiden vuoksi.

Päivän kehut.

Työpaikallani miulle sanottiin tännään, että näytän balleriinalta. Avv mitkä kehut. Ammatti balleriinat vaan ovat niin ihanan pienen sulorankenteisia. Tuo kyllä lämmitti mieltäni.

Josta ilta jatkui Juha Oopperan parissa. Vähän liian moderni sovitus miun makuuni. Onneksi kulissit eivät olleet liian pelkistetyt. Tykkäsin silti. Jyrki Anttila kyllä loisti Shemeikkan roolissaan. Se ääniala mitä hänestä lähti, huh.

Miten niin miulla on ryöstetty olo?

Oli kyllä niin rattireimukas reissu. Maakuntamatkailulla kirkkonummelle ja sieltä pois. Ei kiitos moista reissua ennään pitkään aikaan. Kela vaatii terapiani jatkohakemusta varten käynnin psykiatrilla, jolla on oikeus kirjoittaa b-lausunto. Tämä käynti maksoi "vain" 222 euroa ja risat. Sekin oli omavastuu osa. Ilman omavastuu osaa tuo olisi maksanut 260 euroa. Koko käynti kesti 35min. Vittu, että on ryöstetty olo. Miulla oli onneksi tännään palkkapäivä, mutta nyt ei kyllä tunnu ennään yhtään siltä. Maksettuani kasan laskuja tilini on nippanappa plussalla. Noh eipähän tarvitse taaskaan ajatella, että söisi joka päivä. Ei riitä vahingossakaan budjetti moiseen. Jotain hyvää siis tuostakin reissusta oli.

Tajusin tännään jotain karua itsestäni terapiassa. Mie olen tainnut unohtaa miten itketään. Tuntuipa miusta miten pahalta tahansa henkisesti, niin kyyneliä ei tule. Poikkeuksena ollen jokunen ihan aniharva poikkeus kerta, josta viimeisintäkään en edes muista. Tuo taitaa liittyä jotenkin lapsena oppimaani käytösmalliin, josta johtuen negatiivisten ja äänekkäiden tunteiden näyttäminen ei ole hyvä asia. Miulla ei ole mitään tiettyä hetkeä/hetkiä joista tuon muistaisin, mutta ainakin Isäni oli hyvinkin vahvasti tuota mieltä. Hänen alkoholin sekoittamalla mielellään on voinut olla myös osuutta asiaan. Muistan vain sen äänensävyn ja katseen jolla hän minnuun katsoi silloin.

Jotenkin tuo liittyy myös siihen, että niin moni sukulaiseni odotti miulta ja elämältäni paljon. He halusivat ja toivoivat, että olisin ollut lähes täydellinen. Mikä näkyi siinä, että jokaisena kertana, kun toin todistuksen/välitodistuksen heille näitille, niin se ei ollut heidän mielestään koskaan tarpeeksi hyvä. Minkä kyllä ymmärrän, koska arvosanani eivät ole koskaan olleet hyvät tai saatika keskiarvoni. Lukihäiriölläni on osuutta asiaan. Ennen, kuin tuo selvisi niin he pitivät minnuu lähinnä laiskana ja tyhmänä lapsena, joka ei vaan yrittänyt tarpeeksi, jotta olisi saanut hyvät arvosanat ja päässyt hyviin jatko-opiskelupaikkoihin. Ja se tunne, kun minnuu verrattiin niin monesti syöpään kuolleeseen tätiini, josta ihmiset puhuivat lähinnä hyvää ja siitä mitä hyviä ja onnistuneita asioita hän elämässään teki. "Sie muistutat niin paljon häntä.." ja sen jälkeen ne niin monet pettyneet ilmeet ja eleet, kun en vastannut heidän toiveitaan siitä millainen ihminen olen ja mitä miusta myöhemmin tuli, kun yritin tehdä enemmän niitä asioita joista itse pidin ja jotka olivat miulle tärkeitä. Välittämättä siitä, mitä mieltä muut siitä olivat. Se oli niin monelle sukulaiselleni todella kova paikka. Äipästä, Isästäni ja Isovanhemmista alkaen. Jossain vaiheessa Isovanhempani ymmärsivät minnuu ehkä paremmin, kuin mitä mie itsekkään itseäni aina välillä aikoinani ymmärsin.

Josta päästiin terapiassa siihen, että sen 45min aikana terapeutti3 pyysi minnuu ensin huutamaan. Mie huusin ja onnistuin säikäyttämään hänet. Myöhemmin saman käynnin aikana mie onnistuin saamaan hänet itkemään. Sekään ei kyllä ollut tarkoitukseni. Hän sanoi itkemisestään jotenkin näin, että hän koki olleensa sijais itkinäni, koska mie en siihen pystynyt ja henkisen tunteensiirron jälkeen tähän päästiin. Samalla hän sanoi, että hän oli sotkenut siihen myös omaa suruaan. Kyllä, myös terapeutitikin ovat ihmisiä. Hän toivoi ja pyysi miulta, että uskaltautuisin itkemään hänen vastaanotollaan. Huh, en todellakaan tiedä, että pystynkö moiseen. Itkeminen, kun on miulle liian henkilökohtaista ja silloin on heikoimmillaan mitä vain voi olla.

Niin paljon hyvää, mutta..

mie en osaa kai käsitellä sitä? Ajatus siitä, että elämässäni, arjessani alkaa olemaan nyt enemmän hyvää, kuin huonoa on jotenkin pelottavaa. Minkä vuoksi? Ehkä siksi, koska tämä päänsisäinen henkinen pahanolon tunteeni on kestänyt niin monta vuotta. En välttämättä edes muista tarkkaan sitä milloin miulla olisi viimeksi ollut tälläinen tilanne.. siis siinä, että olisi hyvä pystyä nauttimaan siitä, että lähes kaikki ei olekkaan viksinvonksin. Se, että lähes kaikki ei olekkaan vinksinvonksin on jotain minkä tunnetasolla olin lähes unohtanut ja sen kohtaaminen tuntuu hetkellisesti todella ahdistavalta. Vaikkei se tietty kaaottisuus ja ristiriitaisuus olekkaan mihinkään hävinnyt. Tyhmältähän tämä kuulostaa.

Ei kiitos enempää näitä puun takaa tilanteita.

Mikä näitä tuntemiani hetero miehiä oikein vaivaa? Ilman yleistystä. Kamuni x avautui miulle juuri fb:ssä, että hän on rakastunut minnuun. Ei tarvinnut edes rivienvälistä lukea. Mie tiesin sen, että hän on ollut minnuun ihastunut, mutta toivoin sen jo laantuneen, koska hän ei ollut aiheesta ennään puhunut. Ei ennen tuota tilannetta. Hän ei todellakaan ole ainut mies puolinen kamuni, jolta mie olen nuo sanat kuullut. Ja kyllä, hän on tiennyt ensi tapaamisestamme lähtien, että mie olen lesbo. Jos joku mies puolinen henkilö sattuu lukemaan tätä tekstiä, niin voisitko mitenkään valoittaa miulle tuota järjen juoksua vai millä nimellä sitä nyt kutsutaan? Missään vaiheessa en todellakaan ole antanut ymmärtää, että olisin joukkuetta vaihtamassa tai saatika, että pelaisin jotain kipeää peliä..

Mie sydän kofeiinitabletit.

Onnistuin nukkumaan viime yönä korkeintaan 1,5 tuntia ja klo06 oli tännän herätys töihin. Pakko tunnustaa, että kofeiinitabletit ovat ihana keksintö. Pelastivat päiväni. Kahvia, kun en juo. Maistuu pahalle. En ole tähänkään päivään mennessä tykännyt. Energiajuomaa ei viitsi liian usein juoda. Maku + kalorit. Miinus puolena kofuissa on se, että jos niitä syö liian monta saman päivän aikana niin voi iskeä sydämen rytmihäiriöitä, tykytyksiä, puristuksia, fyysistä tärinää yms. Suosittelen kohtuu käyttämään niitä jos tilanne sen vaatii.

Ymmärsinkö edes itseäni?

Tajusin juuri, että mie en ole syönyt useampaan päivään töissä, eikä kukaan työkamuistani tai pomoni ole asiasta miulle siitä huomattanut tai katsonut minnuu edes pitkään.. Erikoista. En valita.

Viimeisin terapia käyntinikin oli lähinnä sekava. Terapeuttini sanoi, että pääsin jonkin tärkeän oivalluksen pariin ja käynnin loputtua hän sanoi, että sitä on hyvä työstää ja aiheeseen palataan ensi kerralla. Hyvä, että hän ymmärsi, koska mie en kyennyt ottamaan mitään tolkkua sanoistani, jotka kuulostivat miusta lähinnä siansaksalta.