Työhaastattelu.

Mie en käsitä tätä, mutta pääsin siihen haluamaani työhaastatteluun, vaikka ajatus ei lentänyt yhtään, kun kirjoitin sen työhamukseni. Totta puhuakseni se hakemus oli ihan kuraa, en vain saanut juuri mitään fiksua paperille saakka. Alussa jännitti kyllä ja paljon. Eli tätä perinteistä. Kehu itseäsi tarpeeksi, minkä vuoksi juuri sie olisit se paras kaikista hakijoista, mutta ei kuitenkaan niin, että se menisi liian lesoamiseksi tai liian vähäiseksi. Uh.

Maanantaina miulla alkaa sijaisuus ja sen loppumis päivä on kysysmysmerkillä. Siellä sanottiin, että voisin sen sijaisuuden jälkeen ainakin tuurata ihmsiä heidän lominsensa yms aikana ja mahdollisesti jatkaa vielä vakinaistetusti. Parempi tuokin, kuin ei mitään. Eli pitää stempata huolella, jotta toivottavasti saisin tuolta vakipaikan.

Paikka vaikutti ainakin mukavalta. Kaksi vuoroinen. Sisältäen viikonloput. Paikka vaikutti ihan jo sen puolesta mukavalta, koska tuolla tuli vastaan yhden työntekijän suloinen koira, joka on hänellä aina välillä töissä mukana. Joten koirien vihaajia tuolla ei näyttäisi olevan, vaikkei tuleva pomoni erityisemmpin koirista perustkkaan.

Vuoden viimeinen päivä menee kamuni TP:n ja meijän koirien kanssa. Onneksi miun karvakorvani ei pelännyt ainakaan viime vuonna raketteja. TP:n toinen koira kyllä pelkää. Voi toista.

Joulu ei ole ystäväni.

Mie olen lihonut. Minnuu ketuttaa niin urakalla ja tällä hetkellä näytän niin vastenmieliseltä valaalta. Onneksi 2.1.2011 alkaa uusin abc kierros.

Ketuttaa rankasti, vol ties mitä.

 Tilitän pitkään eli tätä ei ole kenenkään pakko lukea. 

Niimpä niin. Kuten jo sanonottua, että on kamuja ja myös on "kamuja", jotka naamakkain ovat niin kaveria ettei ole tosikaan. Sama pätee ystäviin ja "ystäviin". On se kumma homma, että sen kaksi kertaa vuodessa, kun olen täälläpäin Lappia käymässä, niin lapsuuden kamuni LA ja serkkuni AK ehtivät ehkä kerran nähdä, vaikka heille infoaisin tulostani hyvissä ajoin.

LA oli ensin sitä mieltä puhelimen välityksellä, että  nähdään toki, kunhan joulusta selvitään. No kuinka ollakkaan häneltä tuli tekstiviestiä ettei hän kerkeäkkään nähdä, kun hänellä on niin paljon tekemistä. Pahoitteli klassisesti sitä ettei nähty ja olisi ollut niin mukavaa nähdä. Tässä kohdin voidaan vain sanoa: Arvasin saatana.

AK taas on ihan oma tapauksensa. Samaa, kuin LA, mutta hän ei edes tule pahoittelemaan sitä, että hän teki miulle taas oharit. Oli tarkoitus nähdä tiistaina. Tännään tuli viestiä, että hänellä olikin mennyt tiistain menonsa kanssa niin myöhään eli sen vuoksi ei nähty. Kysyi päivämäärää milloin lähdetään täältä ja sanoi, että yritetään nähdä tännään. Ketut nähty. Eli jälleen kerran: Arvasin saataana. Kyllä AK kehtaa käyttätyä törkeästi Isovanhempiani kohtaan ja noin muutenkin käyttäytyy useasti noin ja esittää muulle suvulle, että hän on se väärinymmärretty nuori.

"Väärinymmärretty", joka ei viitisi siivota omia sotkujaan vaan jättää ne muiden siivottavaksi ja jos tuo tilanne jälkeenpäin on koskettanut muitakin, kuin häntä ja hänen kamujaan, niin siitä ollaan useimmiten ensimmäisenä syyttämässä Isovanhempiani. Mikä miusta on huutava väärrys. Ei se ole Isovanhempini syy, että AK on päiväpäivältä itsekeskeisempi kusipää.

Ja mutkan kauttta päästäänkin yhteen tiettyyn ystävääni. Tosin en mie ennään tiedä, että ollaanko myö ennään missään väleissä vaiko kulissi väleissä. Hän veti huolella herneet nenäänsä siitä, että en päässyt paikanpäälle hänelle tiettynä tärkeänä päivänä, koska olin kuumeessa ja ääntäkään ei tullut. Mie inffosin häntä tuosta tekstiviestillä samana aamuna ja pahoittelin etten pääse tulemaan. Jos fyysinen tilani olisi ollut parempi, niin olisin tullut paikanpäälle. Kyllä hän jälkeenpäin kitisi ja tilitti tuosta miun pois jäämisestäni facebookin profiilini seinällä ja sen lisäksi viellä irc-gallerian seinälläni, johon oli kaivanut viisi vuotta vanhan viestini hänen viestinsä joukkoon. Jatkaen galleriassa samasta aiheesta.

Vastasin mie hänelle tuon fb:n kommentin lukemiseni jälkeen hänelle tekstiviestillä, koska ääneni ei olisi riittänyt puhelun soittamiseen. Sanoin mie hänelle, että fb:n profiilin seinälle avautuminen on todella lapsellista, kun kyseessä on asia mikä ei kaikille fb:n kamulistalla oleville kuulu. Hänestä ei ole tuon jälkeen kuulunut mitään. Laitoin hänelle vähän ennen joulua fb maililia ja kysyin, että missä mennään ja saitko koskaan niitä kahta tekstiviestiäni ja yritin hieroa rauhaa. Mitään ei ole kuulunut hänestä. Tässä vaiheessa voin vain sanoa, että jos hän välttämättä haluaa olla herneet nenässäään, niin kaikessa rauhassa.

Jos sie tunnistit itsesi tästä viimeisestä ystävä ja "ystävä" kohdasta ja jos haluat aiheeseen liittyen sanoa miulle jotain niin sanoisitko vaikka naamakkain tai soittamalla. Ei kiitos uudestaan fb:ssä, galleriassa tai blogissani. Mie olen ihan valmis aiheesta puhumaan.

Millainen on siun henkinen helvettisi?

Miulle sitä voi kuvastaa sanalla: Joulu. Vaikken mitenkään uskonnollista mielentilaa omaakkaan, niin henkinen helvetti on paras kuvaus tuosta. JOKA VITUN PÄIVÄNÄ olen joutunut syömään viidesti päivässä ja tyrkytys herkut päälle.

Olen parhaani mukaan yrittänyt kieltäytyä ja syödä minimaalisesti. Ei ole onnistunut. Mie, kun en haluaa joutua käymään Isovanhempieni kanssa keskustelua siitä, että minkä verran olen laihtunut ja minkä vuoksi. Keskustelu jota en ennään tämän elämäni aikana halaua käydä uudestaan. Toisaalta myös sen vuoksi olen joutunut syömään niin liikaa, koska mie en vaan kestä sitä surullista ilmettä heidän kasvoillaan.

Heillä ja miulla, kun on niin erillainen käsitys syömisestä ja siitä, että he syövät hyvällä omatunnolla vatsansa täyteen. Omallatavallaan ymmärrän heidän näkemyksensä asiasta, koska he ovat eläneet sota aikana, jolloin oli luksusta, kun sai syötyä vatsansa täyteen, eikä seurana ollut lähes ainaista nälän tunnetta.

Eikä asiaa helopota se, että täälläpäin Lappia on koko täällä oloni ajan ollut pakkasta -30 ja niillä main. Lenkkeily ei vaan toimi tällä säällä niin hyvin, että olisin saanut kalorini karistettua. Asiaa ei tosissaan helpota myöskään se ettei koirani suostu, kuin kääntymään muutaman minuutin ulkona, vaikka hänellä on talvivaatteet päällään. 

Vaa'alle en ole edes uskaltanut mennä. Kotiin päästyäni miun on sekin viimeistään kohdattava. Pelottaa. En vain uskalla toivoa, että saisin jonkun hakemistani työpaikoista. En vain haluaisi pettyä taas itseeni.. Olisihan se ihanaa, jos pääsisin sinne tiettyyn paikkaan töihin mihin eniten noista hakemistani paikoista haluaisin.. Jos sana vain kuulostaa niin ahdistavalta tällä hetkellä.

Sain valmistumis paperit.

Siitäkähään huolimatta en vain pysty ennään hymyilemään. Olen itkenyt lähes silmät päästäni. Näin Milffin tännään viimeistä kertaa. Hän halasi minnuu ja juteltiin hetki. Oma mokanihan se oli, kun olin mennyt rakastumaan saavuttamattomaan naiseen. Seurauksia kärsitään sitten jatkossa. :/

Kuraattorin ja Opon näin pikaisesti myös tännään. Halasin ja kiitin heitä siitä, että ilman heidän apuaan olisin tuskin valmistunut.  Ehkä mie vielä jossain vaiheessa kykenen sisäistämään sen, että valmistuin. Se vain tuntuu vieläkin niin epätodelliselta ajatukselta.

Enkä pysty nyt edes iloitsemaan siitä, että painan vähemmän, kuin monneen vuoteen.. Eikä Milffiltä juuri saamani tekstiviesti helpota yhtään oloani. Hän kiitti tämänpäiväisistä kauniista sanoistani ja siitä, että hänestä oli ihanaa, että muistin hänenkin pitävän paljon Simply Red:n musiikista. Kuinka olisinkaan voinut sen unohtaa? Miekin, kun Sr:n musiikista pidän suuresti. Pidin jo ennen, kuin tapasin Milffin ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä tulen jatkossakin pitämään. Ristiriitaisuuden värittäen Sr:n sanoja jatkossa. Milffin, kun tuo mieleeni tuo..

Paitsi, että vastasin Milffille mikä liittyi Sr:ään, lähetin hänen koiralleen rapsutukset ja toivoin hänelle hyviä päiviä..  Sain vastauksen joho kuului: "Voi itkeki hyvin ja huolehdi itestäs.  Sisältää myös hieman syömistä." Hän oli siis kuitenkin tajunnut, että mie olin laihtunut ja näytin pieneltä! Nyt voin hetkeksi kyyneleeni pyyhkäistä ja hymyilyttää.

Nyt iski joulu ahdistus!

Arvatkaapa kuka joutuu syömään 23-30.12 välillä aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan joka ikisenä päivänä seurassa? Ja ne joulu tyrkytys herkut päälle.. Miekin teitä sukulaiset<3 Juuri, kun olin saanut itseni hyvään jamaan, jota olisi ollut helppoa kontrolloida ja laihtua lisää. :/ Aamupalaakaan en ole syönyt niin pitkään aikaan..

Suklaa ei ole ystäväni.

Tapasin eilen SB:n ja TB:n ostoskeskuksessa. Vaihdettiin joululahjat ja shoppailtiin lemmikeillemme jouluksi iloa.SB:n vanhemipien joululahja ahdistaa silti rankasti. Iso suklaalevy. Vielä se ei miulle huutele, mutta yritän sen lahjoittaa jollekkin, niin en vahingossakaan sorru.

Yhdessä vaatekaupassa ennen tuota vilkaisin ale kohdan housuja ja ihmettelin ääneen, että ovatpa nuo koon 40 housut jotenkin pienen näköiset. Onkohan se mahdollisesti virhekoko, kun se on yhä jäljellä. SB siihen vastasi: "Olet siekin pienen kokoinen."  Hänen äänen sävynsä oli siinä ja siinä, että voinko ottaa tuon kommentin positiivisena vai negatiivisena asiana. Jos se meni negatiivisuuden puolelle, niin mie vaan niin toivon, ettei miun tarvitsisi käydä uudestaa hänen kanssaan tätä: Minkä verran olet oikeasti laihunut-keskustelua.

Samaisessa kaupassa olin vähän aikaa myöhemmin melkein pyörtyä. Onneksi näin ei käynyt, niin minkään sorttista episodia ei tapahtunut. Jollain kierolla tavalla ajateltuna se tila, kun olet melkein pyörtymäisilläsi on todella miellyttävä tila.

Hc aamu.

 Heräsin aamulla siihen, että miun oli vaikeaa hengittää. Sydämeni löi epämääräisesti. Päätäni särki ja tärisin kauttaaltani. Melkein pyörryin, kun nousin sängystä ylös.

Matka keittiöön kesti tuskastuttavan kauan ja lämmittämästäni 30gramman puuro annoksesta en pystynyt syömään, kuin ehkä puolen. Oli niin oksettava olo ja osa vasemmasta kädestäni oli puutunut lähes tonnottomaksi.

Josta johtuen jumitin yli puolituntia vessan lattialla ja tärisin. Siinä vaiheessa oikea kätenikin oli lähes tunnoton. Vihdoin ja viimein, kun pääsin vessan lattialta, pois niin rojahdin sohavalle jossa edellämainittu olotilani jatkui lähemmäs tunnin.

Klo ajan tiedän peräti siitä syystä, että miulla oli muistutus tiettyyn klo aikaan mikä soi ollessani vessan lattialla ja sohvani yläpuolella on kello.

Kun olotilani vihdoin ja viimein alkoi helpottamaan, niin kykenin syömään loput siitä 30g:n puuro annoksestani. Eli päivän kalorit ovat 120. Jäljelle jäi päänsärky ja sydämeni löi yhä epämääräisesti. Koko tuon ajan, kun olin vessan lattialla ja sohvalla, niin koirani oli käpertynyt viereeni ja aina välillä nuolaisi kättäni. Ehkä tarkistaakseen, että olenko yhä tajuissani.

Näin jälkeempäin mietittynä tuo kokemus oli kokemuksen arvoinen, koska olen laihtunut eilisestä 200grammaa. Eihän se toki ole mitään verrattuna 1 kilon laihtumiseen, mutta onhan sekin parempi, kuin ei mitään. Ja suuret painon pudotukset eiväit vain jatku loputtomiin.

Omfg.

Mie en käsitä tätä tai sitten en ole ihan vielä osannut sisäistää tätä. Mie olen laihtunut lissää! Tajusin eilen, että mahdun niihin pienimpiin tavoitehousuihini mitkä miulla vaatekaapissani. Housuihin joihin mahduin viimeksi kesän alussa. Hetkellinen voittaja fiilis. Painokin on tippunut kilon eilisestä! Olkootkin vaikka vain nesteitä tai hetkellistä, mutta kunhan se ei ainakaan pääse nousemaan tästä ennen keskiviikkoa, niin kaikki on hyvin. Eikä se kyllä haittaakkaan jos saan sitä vielä tiputettua tästäkin.

Tännään miun oli ihan pakko testata niitä housuja uudestaan, koska en meinannut sitä uskoa todeksi. Mahduin niihin. Jau!

Onneksi miulla on tilanteen suoma ihana mahdollisuus liikkua paljon ja rajoittaa kalorini minimiin ennen joulua, koska miulla ei ole tulossa ennen joulua tilanteita joissa joutuisin syömään olosuhteiden pakosta.

Ihan jo pelkästään tännään on olen menossa vielä erikseen koirani ja ystäväni G:n kanssa pitkälle ylimääräiselle lenkille. G ei tosin sitä tiedä, että tuo on ylimääräinen, mutta eipä hänen ihan kaikkea tarvitsekkaan tietää. ;) Ja illalla koirapuistoon TP:n ja hänen koiriensa kera ja ennen sitä vielä perinteinen iltapäivä lenkki koirani kanssa.

Pääpainotteisesti vihreällä teellä  ja vedellä olen jouluu saakka meossa ja kaalia näin alustavasti seuraksi.

Vaaka ei ollut tännään vihollinen.

Eilisen jälkeen en ollut varma, että uskaltaisinko käydä vaa'alla tännään. Uskalsin. Kaikesta mokailuistani huolimatta mie olin laihtunut lisää. En valita. Päinvastoin. Nyt vihreä tee maistuu vieläkin paremmalta ja aijon pelastaa sen mitä pelastettavissa on ennen joulua ja todistusten jakopäivää. Norsulta, kun en halua näyttää tuona päivänä.

Takapakkia.

Eilinen ei mennyt lopulta toivotulla tavalla. Illalla tuli juotua valkoviiniä. Olihan se hyvänmakuista, mutta kaloreita oli ihan liikaa. Onneksi krapulaa ei ole, niin tämä aamu tuli aloitettua ilman oksentamista ja koiran pitkällä aamu lenkillä.

Päivän sanat tälle päivälle ovat: vihreä tee ja Amanda Tapping.

Helppoa, muttei kuitenkaan helppoa.

Jos tiettyjen tahojen kanssa asiointi on helppoa tai suht'koht kivutonta niin tilanne tulee sukkaamaan jälkikäteen ja paljon. Esimerkkeinä vähänajan sisältä on se, että uuden pankkikortin tilaus uudella etunimelläni onnistui helposti. Tosin posti toi sen kortin etu- ja 2 nimelläni varustettuna. Joku oli matkalla kämminyt ja unohtanu siitä sukunimeni tai laittanut etunimeni sukunimekseni. Eli eikun maanantaina pankkiin. Tännään en vaan ennään jaksanut. Sosiaalisuus kiintiöni tuli vähäksi aikaa täyteen.

Tätä oli edeltänyt isännöitsijän toimistolla käyminen ja kela reissu. Kela reissu sikäli kammoksuttaa minnuu noista eniten. Se reissu meni ilman sitä, että se kanssani asioinut työntekijä ei vittuillut miulle tai purkanut turhautumistaan työhönsä/elämäänsä miulle. Kahdet eri paperi asiat sain hoidettua ilman ongelmaa. Jotenkin on vain sellainen orastava fiilis siitä, että kuoppia tulee vastaan noiden paperin kanssa eivätkä ne edenneetkään  ilman ongelmia. *koputtaa puista pöytää*

Myöskään t-todistuksen saaminen lääkärin kautta ei toiminut tännään. Koulussani tuota asiaa hoitavat tahot ovat jouluun saakka työllistettyjä ja tammikuulle menevät ajat eivät auta minnuu mitenkään. Terveyskeskuksen puhelimessa työntekijä inisi miulle ensin siitä, että tuossa terveyskeskuksessa ei hoideta t-paperi asioita. Mie selitin hänelle kärsivällisesti kouluni tilanteen ja kysyin, että olisiko tuo mitenkään mahdollista, koska tarvitsisin pian tuon paperin, koska parissa työpaikan haastattelussa tarvitsen tuota paperia. Toivoen toki, että sinne haastatteluun/haastatteluihin miut kutsutaan.

Työntekijä luurin toisella puolen kysyi lähellä olevalta lääkäriltä tuosta paperista pitkin hampain. Noh onnistuihan sen ajan saaminen, mutta se aika meni 20.1.2011. Kiitin ajasta ja suljin luurin.

Siis mitä helvettiä?! Yli kuukauden jonotusaika lääkärin vastaanotolle.  Joten voin vain toivoa, että työpaikka haastattelu/haastattelut olisivat 20.1 päivän jälkeen, koska muuten miun on pakko lähteä käymään yksityisellä ja onnistua saattamaan itseni hetkellisesti melkein vararikonpartaalle.

Kirjatossa sentään asiat toimivat. Sain vaihdettua nimeni heidän tietokantaansa, sain kaksi varaamani kirjaa ja sain ystävällistä palvelua. Onneksi käymissäni kirjastoissa en ole kertaakaan saanut yli ystävällistä palvelua eli henkiseksi peffan nuolemiksi menevää palvelua feikki irvistyksen(siis anteeksi hymyn) kera.

Tännään silti ilahdutti eniten se, että olin maksamassa kamuni k-18 lahjaa. Myyjä kassalla kysyi papeita. Näytin ne hänelle. Hän hymyili ja sanoi: "Teistä niin sirojen ihmisten luulen olevan alle 18-vuotiaita. Niin, kuin siusta." Tuo vaan niin pelasti päiväni. Se, etten ole hänen mielestään läski ja se, etten näytä ikälopulta. Ja se, että käytiin ystäväni G:n ja koiran kanssa pitkällä lenkillä. Unohtamatta sitä, että jutun taso oli taatun huono. Tuolla naisella vain on niin ihana halaus ote.  (:

Ps. ja yläkerran naapureillani on taas "vaihteeksi" äänekkäät bileet. Musiikki kuuluu tänne saakka hyvin. Soittaisivat edes hyvää musiikkia, niin asia olisi eri.  Joten lappua lähtee jos mökä jatkuu törky myöhään. Tulisipa sekin ensimmäinen lappu kirjoitettua. Toki ainahan voin laittaa soimaan death metallia ennen hiljaisuuden alkua... ;) En nyt mitenkään liioitellen tuolloin volyymin kanssa.

Mie valmistuin! \,,/

Niin epätodellinen olo. Nyt helpottaa niin paljon henkisesti, ei ahdista ennään. Nyt on edessä vihdoin ja viimein työpaikkahakemusten täyttämistä. Miulla on niin mahtava fiilis, että ei tee edes mieli ruokaa. (:

Hyvät teot eivät lähes aina rankaisekkaan.

 
Kuten sanonta kuuluu: "Hyvätkään teot eivät jää rankaisematta." Onneksi tuo ei pitänyt tännään paikkansa. Jos olisi niin olisin ollut lirissä. Olisin ollut 80 euroa köyhempi. Olin tulossa junalla kotiin päin, kun juuri pysäkkiä ennen pysäkkiäni lipuntarkastajat ilmeistyivät junaan. Kuullen ne korvia vihlovat sanat: "Matkaliput olkaa hyvä.." Tajusin tuolloin ettei miulla ollut voimassa olevaa lippua, enkä olisi ehtinyt kadota junastakaan. "Hyvä" mie. Kausi oli loppunut kortistani.

Onneksi tilanteen pelasti se, että joku miulle tuntematon ihminen rupesi mesoamaan junassa siitä, että minkä vuoksi hän ei voi ennään ostaa lippua. Toinen takastajista  kuittasi siihen jotain. Sanat menivät miulta ohi. Ojensi korttiani minnuu lähempänä olevalle tarkastajalle ja samalla selkäpiitäni karmi tulevat sanat. Juuri tuolloin miulle tuntematon toinen nainen sanoi tarkastajalle, että hän olisi jäämässä tulevalla pysäkillä. Se ehkä juuri herpaannutti tarkastajan ajatuksen. Mie sain korttini takaisin ja lähdin ripeästi pois junasta. 

Nuo hyvätkään teot eivät jää rankaisematta lausetta miettien sen vuoksi, koska olin aijemmin samana päivänä ollut terapiassa ja sieltä lähtiessäni nostanut juuri tulleen sanomalehden penkille. Eihän tuo mikään iso asia tai aikaa vaativa teko ollut. Ehkä se saattoi vaikuttaa tulevaankin tämän päivän ohella?

Olin myöhemmin laittamassa kassalla ystäväni SB:n miehen joululahjaa laukkuuni, kun vieressäni olevan vanhuksen osa kassin sisällöstä putosi lattialle. Nostin ne hänen kassinsa päälle ja kiitti minnuu. Hymyilin ja lähdin jatkamaan matkaani kotia kohti. Vähän ajanpäästä mie tajusin, että olin onnistunut pudottamaan toisen hanskani jonnekkin. Lähdin tulosuuntaan ja näin harvahapsisen miehen heiluttelevan hanskaani. Hän hymyillen antoi sen miulle. Kiitin häntä ja päädyin lopulta kotiin.

Löysin tännään myös SB:lle joululahjan. Miettien silloin puolin ja toisin sisäistämäämme lausetta: "Vittuilu on välittämistä." Tämäkin hyvällä maulla toteutettuna. Josta johtuen kirjoitin hänen pakettiinsa liittämääni lappuun kotona: "Vittuilu on välittämistä näin joulun aikaankin ja se, että yrittää olla ostamatta ystävälle turhaa roinaa."

SB:n kanssa puhuin myös tännään puhelimessa. Liittyen taas vaihteeksi opiskelutilanteeseeni. Siitä viimeisestä kokeesta sain numeron, mutta opinnäytetyöstäni ja niistä kahdesta muusta kokeesta miulta puuttuu yhä arvosanat tietokannasta. Purin mieltäni SB:lle siitä, että miten minnuu ketuttaa se tietty opettaja ja Opon tämänhekinen käytös. Olin kysynyt tännään puhelimessa Opolta, että voisiko hän kysyä siltä tietyltä opettajalta, että voisiko hän mitenkään laittaa tännään ne arvosanat tietokantaan, koska niillä on enemmän, kuin kiire, koska vaakakupissa on valmistumiseni.

Opo vastasi siihen ettei aijo laittaa kättään ampiaispesään vaan antaa sille opettajalle vielä tämän päivän aikaa laittaa ne sinne tietokantaan. Opo sanoi puhuvansa sen opettajan kanssa huomenna. Opo oli puhunut sen tietyn opettajan kanssa, joka mussutti yhä ja edelleen siitä, että hänellä on kiireä ja miten on alkanut laittaman niitä arvosanoja tietokantaan. Mieitn siinä vaiheessa, että minkä vuoksi se opettaja ei olisi voinut aloittaa niitten arvosanojen laittamista kerrankin miun arvosanoistani. Tiedä sitten, että onko hän vasta nyt aloittanut laittamaan niitä muidenkin valmistumassa olevien arvosanoja. Niin sekavaa ja niin ärsyttävää. Toivottavasti huomenna kaikki selviää.

Sain tännään kelasta uudella nimellä olevani kelakortin. Nauratti jotenkin siinä vaiheessa, kun luin sen paperin teksin loppu pätkän: "Ystävällisesti, kansaneläkelaitos". Sanoja ystävällisesi ja kela, mie en yhdistäisi toisiinsa ihan heti. Omakohtaisella kokemuksella kelasta saatavaa vittumaista asikaspalvelua huonompaa palvelua en muista saaneeni pitkään aikaan missään muualla. Ja muutenkin se yleis säätäminen siitä, että mitä oikea käsi tekee, niin sitä ei vasen yleensä edes tiedä.

Kaiken tämän tekemisten ohella tajusin juuri, että mie olen syönyt tännään yhden karjalanpiirakan ja sen kanssa siivun juustoa. Nälän tunne on tainnut miut hyljätä. Ei se tosin haittaakkaan.

Tällä hetkellä ei ahdista.

Koe on tehty. Voin siltä osin huokaista ja samalla olen tainnut unohtaa ainakin vähäksi aikaa yleisen opiskelu ahdistukseni. Toisaalta hyvä vain, koska sille en ennään mitään mahda. Tuli mitä tuli. Toivottavasti vain saan vastauksen huomenna. Jos vastaus on valmistuminen niin siinä vaiheessa alan täyttelemään työpaikka hakemuksia. Jos ei, niin silloin ei hyvä heilu.

Perinteistä joulu ahdistustakaan miulla ei ole ollut paria pientä hetkeä lukuunottamatta. Taisin tuon opiskelu tressaamisen ohella unohtaa sen tulevan etukäteis joulu ahdistukseni. Pariin pieneen hetkeen liittyi opiskelujeni deadline ja toiseen se, että minkä kirjan ostaisin joululahjaksi Isoisälleni ja Isoäidilleni. He, kun lukevat paljon eli mitä tänä vuonna ilmeistyneitä tiettyjen kirjoittajien ja aihepiirien kirjoja he eivät olisi vielä ehtineet lukea.

Onneksi Isoäitini pelasti tilanteen (soitin hänelle), kun jäin arpomaan kahden kirjan kanssa, että kummasta Isoisäni pitäisi enemmän. Toinen, kun oli hänen yksi suosikki kirjailijoistaan ja toisessa taas aihepiiri kosketti Isoisääni enemmän. Aihepiiri voitti tällä kertaa.

Isoäidilleni kirjan ostaminen oli kerrankin kinkkistä, koska hänellä ja miulla on kirjojen suhteen osittain sama maku. Harmi vain, että tietyiltä kirjailijoilta ei ole tänä vuonna uutta kirjaa. Se vaikeutti valintaa, koska ne loput Isoäitini suosikki kirjailijoiden tämän vuotiset hän oli jo lukenut. Toivon vain, että se valitsemani historiallinen kirja ei olisi mitään kuraa. Tuo kirja, kun miunkin on ollut tarkoitus lukea, mutta luku fiilikseni on ollut hukassa, kun sen olen muistanut. Siitä mieleen, laitanpa sen varaukseen.

Joulusta mieleeni. Miulla ei ole ollut ennään niin moneen moneen vuoteen perinteistä suklaakalenteria tai sitä ei suklaista. Lähemmäs 10-vuoteen. Tästä ihanuudesta saan kiittä sitä, että joskus vuosia sitten unohdin avata ne luukut. Kunnes jouluaattona tajusin sen. Tokihan fiksuna lapsena menin ja söin ne kaikki. Lopputuloksen ollen se, että miulla oli niin oksettava olo ettei miulla ole moista suklaata tehnyt mieli senkoommin tai nähdäkkään suklaakalenteria huoneessani. Säästyimpäs jatkossa niiltäkin kaloreilta.

Voisiko ajan pysäyttää vähäksi aikaa?

Huomenna on päivä mikä pelottaa ja ahdistaa niin paljon. Viimeinen koe. Se tietty, minkä olen sössinyt jo useaan eri kertaan. Nyt vain olisi saatava siitä arvosana, joka ei olisi hylätty. Parina viime kertana ajatus löi tyhjää, kun olin sitä koetta tekemässä. Jos saan hylätyn niin en valmistu ja miut potkitaan pois lopullisesti koulusta.

Eikä tätä ahditus vitutustani helpota yhtään se, ettei se tietty opettaja ole edelleenkään laittanut tietokantaan merkintää opinnäytetyöstäni ja niistä sen kahdesta eri kurssista, joista sain arvosanat. Laitoin mie hänelle tännään tekstiviestillä kysymyksen, että voisitko laittaa ne arvosant tietokantaan. Mitään vastausta ei kuulunut. Kyllä hän on edelleenkin niin vihainen miulle, vaikka muuta opinto-ohjaajalle on väittänyt tässä hiljattain.

Jos valmistumiseni jää todella kiinni vain siitä, etten saanut niitä kolmea merkintää, koska opettajaa vitutti, niin siinä vaiheessa tulen juomaan itselleni elämäni pahimman krapulan. Siinä vaiheessa ne kamalat kalorit tai päivän-kahden krapula ei tule pahentamaan tätä tilannettani. Kalorit voi laihuttaa aina pois ja krapulakin loppuu aikaaan.

Jos en valmistu niin miulla ei ole mitään havaintoa siitä mitä haluaisin jatkossa tehdä. Enkä myöskään tiedä, että miten aloittaa lause ja kertoa perheelleni ja sukulaisilleni, että tuotin heille kaikille suuren pettymyksen. Kuten myös itselleni.

Tämän hetken olotilassani on toisaalta se hyvä puoli, että tajusin juuri etten ole syönyt tännään mitään. Onneksi on vielä vähän aikaa lukea siihen kokeeseen..

Viikonloppu kurssi. Päivä 3.

Jossain vaiheessa tuota kurssia tulin ymmärtäneeksi sen, että pitemmän päälle saattaisin olla onnellisempi siten jos en vaatisi itseltäni aina parasta mahdollista lopputulosta, jonka ohella yrittäisin kuunnella kehoani vähän useammin ja aijemmin. Muistaen taas alkaa päivittäin venyttelemään ja hiljentyä hetkeksi hyvällä omatunnolla. Tuo tuskin tulee olemaan mikään helppo prosessi, mutta nyt, kun ajatuksen siemen on minnuun päässyt, niin matkani voi alkaa ja ehkä sen kautta oppisin myös paremmin käsittelemään pettymyksiä. Pettymyksiä siitä, että yritin parhaani, mutta aina se ei takaa sitä, että saavuttaisin tavoitteeni ja ehkä hyväksymään myös vähän paremmin epäonnistumisiani.

Päivän pieniin ihaniin hetkiin luketui koirapuistossa käyminen koirani, kamuni TP:n ja hänen koiriensa kanssa. Kylmähän ulkona oli sen luihin saakka yltäneen viiman kanssa, mutta sekään ei haitannut, koska koirilla oli mukavaa. Se onnellisuus mikä heistä huokui, kun he juoksivat, leikkivät ja meuhkasivat koirapuistossa.

Voi kyllä!

Lonkkaluuni ja kylkiluuni tuntuvat ja näkyvät taas kunnolla. Olen siis laihtunut lisää. (:

Viikonloppu kurssi. Päivä 2.

Tämän päiväinen kurssipäivä oli jollain tapaa helpomi, kuin eilinen. Ei ahdistanut samalla tavalla, kuin eilen. Siihen vaikutti suuresti se ettei sitä rusina harjoitusta tehty. Harmitti vain se, että myöhästyin sieltä jonkin verran, koska nukuin pommiin. On miulla muistikuva siitä, että olisin laittanut illalla herätyskellon soimaan. Ehkä muistan sen väärin?

Harjoituksia tehdessämme miulla oli jotenkin sisäisesti rauhallinen olo ja saatoin keskittyä hengittämiseen. Mitä nyt onnistuin nukahtamaan kahteen eri kertaan, jolloin tehtiin selällään ollessamme mielikuvaharjoitusta, jonka aikana sai laittaa silmät kiinni. Heräten molemmilla kerroilla siihen, kun ohjaaja kertoi harjoituksen hetkenpäästä päättyvän.

Ruokatauolla minnuu vain jotenkin mietitytti, että miten muut paikalla olleet söivät hyvällä ruokahalulla norsun kokoiset ruoka-annokset. Ja se ällöttävä lihan haju mitä niistä joistain ruoista haisi. Mie tyydyin syömään porkkanaa ja teetä. Olin varannut itselleni kaksi porkkanaa, mutta suurin osa siitä toisesta lensi roskakoriin. En vaan saanut sitä syötyä. Vaikkei se toisen porkkanan loppu olisikaan pilannut abc:n tätä päivää. Siinä ne tämänpäivän kalorini taitavatkin olla, koska miulla ei ole nyt kotiin päästyänikaan ruokahalua. Ehkä saatan juoda vielä kupin teetä.

Hetkellinen voittaja fiilsi miulle tuli siitä, kun taukotilassa oli tarjolla kaloripommi naposteltavaa, eikä miun tehnyt edes mieli mitään niistä, vaikka suklaatakin oli. Suklaa, paheeni ylitse muiden. Se pahe millä olen onnistunut ajansaatossa pilaamaan niin monta päivääni. Vaan en tällä kertaa.

Viikonloppu kurssi. Päivä 1.

Tännään alkoi odottamani kehopsykoterapian kurssi, jota olin odottanut. Toiveenani tälle kussille on, että siellä harjoiteltujen harjoitusten avulla voisin olla vähän armollisempi itseäni kohtaan ja sitä kautta kuunnella kehoani vähän paremmin. Eikä siitäkään mitää haittaa olisi jos tämä auttaisi pitemmän päälle masennukseenikin.

Olotilani oli rauhallinen ja iloinen aina siihen saakka kunnes päädyttiin tekemään harjoitus johon kuului teelusikallinen rusinoita. Ajatus oli tarkoitus keskittää niihin ja valita niistä yksi. Tutkien sitä rusinaa niin ulkonäöllisesti, sormissa jne. Siihen saakka harjoitus sujui ilman kärsimystä kunnes tuli hetki laittaa se rusina suuhun ja tutkia sitä siellä eli mitä tuntemuksia se herätti. Eihän miun mikään pakko tuota ohjetta ollut noudattaa, mutta halusin antaa sille harjoitukselle mahdollisuuden. Lopulta sen rusinan sai nielaista ja miettiä miten keho ja mieli siihen reakoivat. Noh siitähän se sitten lähti..

Minnuu rupesi vain niin ahdistamaan ja inhottamaan ne kalorit. Eikä asiaa helpottanut se, että se harjoitus toistettiin. Fyysisesti oksettava olo jäi tuosta harjoituksesta. Uskokaa tai älkää, mutta kaksi rusinaa aiheutti miussa tämän. Miun, kun ei pitänyt syödä tännään enää yhtään mitään. Juoda koreintaan vettä ja teetä. Olin lopulta vain niin pettynyt itseeni.

Tilanne jatkui hengitys harjoituksella. Lähes koko sen ajan minnuu ahdisti ja hetkellisesti tuntui siltä, kuin olisin melkein tukehtumassa. Saatoin yhä maistaa ne rusinat suussani ja teki tiukkaa etten olisi lähtenyt ulos oksentamaan. Sisällä olevassa vessassa, kun en olisi kehdannut oksentaa, koska ne seinät ovat lähes paperisen ohuet.

Ilta päättyi orastavaan päänsärkyyn. Onneksi juna sentään oli aikataulun mukaan pysäkillä. Eikä kukaan tullut miulle junassa pätemään mistään tai sönköttämään humalassa esim. siitä kuinka häntä risoo miun lävistykseni. Noin, kun käy miulle joitain kertoja kuukaudessa.

Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Mie tajusin, että rakastan Milffiä. Se kasvava ahdistukseni onkin johtunut myös pitkälti siitä, koska näen hänet ehkä vielä kerran, jonka jälkeen elämämme vievät häntä ja minnuu ihan eri suuntiin.  Luulin ja toivoin olleeni korkeintaan ihastunut, koska silloin kaikesta yli pääseminen olisi vähemmän kivuliasta. Voi kumpa voisin sanoa tämän hänelle ääneen, mutta ääneen sanominen sotkiksi vain kaiken niin perusteellisesti. Voi kumpa edes tulisin näkemään häntä jatkossakin. Se vaan taitaa olla julmaa toiveajattelua. Ei tässä näin pitänyt käydä, koska minnuun tulee sattumaan vaan niin paljon henkisesti, koska miulla ei ole mitään mahdollisuutta häneen. Eihän tässä näin pitänyt käydä, koska tiesin alusta saakka etten saisi rakastua häneen..

Hänet näin tännään ehkä viimeistä kertaa. Se hymy. Se ihastuttava naurahdus. Se hilpeä pilke silmäkumassa ilmeesi. Se lämmin halaus. Hänen tuoksunsa paitaani jäi.

Oksennuspäivä putki. Päivä 2.

Sorruin sitten eilisellä paastopäivällä. Söin puuroa vajaan 120 kalorin edestä. Siitähän se taas lähti. Oksensin. Tännäänkään ei ole mennyt sen paremmin oksentamisen ohelta. Toinen päivä putkeen. Alle sallitun abc:n kalorimäärän olen silti syönyt, mutta siltikin inhottaa ja ahdistaa ruoka ja kalorit. Prkl:n kuukautiset. Jatkuva suu nälkä. Sille en vaan aijo antaa ennään tännään periksi, koska oksennettua tulisi sen jälkeen.

Karmivaa, missä vaiheessa ana puoleni jäi mia puoleni varjoon?  Vai jäikö sittenkään? Toivottavasti tuo itsekurini hetkellinen hukkaaminen johtuisi vain kuukautisistani. Sillä muuten on hampaideni vuoksi pakko yrittää olla oksentamatta useasti viikossa ja pahimmillaan useaan eri kertaan päivän aikana. Hampaani, kun ovat jo muutenkin aivan kamalassa kunnossa. Pahimpina päivinäni, kun olen oksentanut jopa nesteet. Eikä eroa ole tehnyt se, että joinko vähän vähäkalorista mehukeittoa vaiko vihreää teetä.

Oksettava olo on yhä joten suuntaan takaisin norjan puhumisen pariin.

Se ei ollut tällä kertaa virheliike.

Paasto päivä ja ruokakaupassa käyntini onnistui suhteelisen kivottomasti. Hetkellisesti teki kyllä tiukkaa, mutta onneksi kalori numerot olivat tarpeeksi karua luettavaa. Onneksi rahaakin oli juuri sen verran, että piti laskea, että mihin on varaa ja mihin ei. Samalla tuli kaloritkin kytättyä ilman ettei se olisi näyttänyt mitenkään epäilyttävältä. Tokihan sen ruokakauppa reissun olisi voinut toiseenkin päivään siirtää, mutta samalla reissulla se meni, kun M:n kanssa oltiin kotimatkalla menossa kaupan ohi. En ostanut mitään minkä ostoa voisin katua vielä myöhemmin. Hetkellinen voittaja fiilis.

Jotenkin tuntuu vain niin epätodelliselta, kun kaikki meni niinkuin pitikin poliisi asemalla. Mitä nyt ennen sitä parkkipaikkaa sai etsiä jonkin aikaa, kun parikin eri paikkaa olivat ihan täynnä ja lumi verotti hyvin tienvarsi paikkoja. Kirjaston parkkipaikka pelasti tilanteen.

Laitoin tilaukseen uuden ajakorttini, koska vaihdoin nimeni vähän yli viikko sitten. Koska useimmiten paperi asioiden hoitaminen erinnäköisten tahojen kanssa ei vaan useimmiten toimi mitenkään kätevästi tai sitten saat halpamaista kohtelua tiskin toiseltapuolen olevalta työntekijältä, joka on niin kyllästynyt työhänsä tai purkaa minnuun huonoa päiväänsä. Ensi vuoden alussa saan vihdoin uuden ajokorttini. Mahtavaa.

Puuron keittämisestä se sitten lähti.

Muistimpa muuten eilen miten kuumalla hellan liedellä saa kätevästi käteen palovammoja. Eivät ne ihan toisen asteen palovammoja olleet, mutta eivät ihan kesyt ensimmäisen asteenkaan. Nyt peukolo ja keskisormeni toimivat vähän vajavaisesti. Sattuu muuten miellytäävästi vieläkin. Tuli sitten katkaistua sekin paussi, koska viimeksi tuli poltettua itseäni kesän alussa. En nyt sitten tiedä, että pitäsikö tässä itkeä vai nauraa. Miun, kun oli niin tarkoitus yrittää päästä eroon itseni polttamisesta.

Kehutkin voivat satuttaa.

Olen kamuni luona käymässä. Tätä tärkeää ihmistä en ole tavannut pitkään aikaan, koska aikataulut puolin ja toisin ovat vain menneet niin ristiin. HR sanoi, että näytän niin pieneltä. Mie sanoin,  ja ketut näytän. Hän tarrasi mahaani ja sanoi, että eihän siitä meinaa saada enää edes kiinni. Sanat, jotka tuntuivat vain niin korvissa vihlovilta. Näin sen vuoksi, koska hän oli nuo sanat sanoessaan humalassa. Ei vähän, vaan paljon. Toisaalta jos hän nuo sanat olisi sanonut selivimpäin, niin tuskin olisin niitä silloinkaan osannut sisäistää tai uskoa. Ajatus siitä, että mie olisin oikeasti pieni ja kaunis on jotain mikä ei vaan voi sopia miulle. Miulle, joka olen läski ja kaukana siitä, että kukaan voisi sanoa miulle, että mie thinspoan häntä.

Pendulum-Voodoo people

En muistakkaan, että milloin miulla olisi ollut oksentamisen jälkeen niin kamala olo fyysisesti, kuin mitä miulla oli eilen illalla. Tärisin sohvalla. Sydän löi epämääräisesti. Tuskan hiki. Oksennuksen maku suussa, mikä ei lähtenyt edes hampaiden pesun jälkeen(tiedän, virhe liike hampaitani kohtaan). Kurkkuani kuristi. Tuntui, kuin sinne olisi jäänyt jotain pienesti jumiin. Oli vaikea hengittää. Päätäni särki. Lohdullista kaikessa oli se, että sillä kertaa en oksentanut verta.

Siinä olotilani mietin hetken, että onko tämä todella tämän kaiken, laihtumisen arvoista. Sitä mukaan, kun olotilani pikku hiljaa pitemmän ajan jälkeen helpotti, niin saatoin huokaista helpotuksesta ja todeta, että tämä on kuitenkin sen kaiken arvoista. Mitään, kun ei saa liian helpolla. Tuskainen hetkikin on ansaittava. 

Tästä päivästä saatan vain toivoa, etten joudu syömään. Olisihan se todella noloa kadota ruokapöydästä oksentamaan. Toivon etten joudu syömään, koska näen tännään äitini ja ystäväni PU:n. Lähdetään Eppu Normaalia ja Kummeli showta katsomaan ja huonolla tuurilla, jompikumpi heistä voi ehdottaa syömistä sen jälkeen..

Onneksi ulkona ei ole ennään niin kylmää, kuin mitä usean päivän ajan on ollut putkeen. Pitkä lenkki olisi niin hyvä asia tälle päivälle. Toivottavasti koirani on kanssani samaa mieltä asiasta.

Norjan puhumis putki.

Kaksi päivää oksentamis putkea takana ja loppua tuskin tulee vähään aikaan näkymään. Olen syönyt vähemmän, kuin mitä abc:n rajoissa olisin saanut syödä. Olo on vain niin fyysisessti oksettava ettei ole tarvinnut turvatua edes perinteisiin oksentamis tapoihini.

Hirvittää jo valmiiksi se, että mie olen näkemässä ensi viikon alussani ystäväni. Ruokaa on tiedossa ja joulutorttuja. Ei kiitos ja yäk. En tiedä, että pystynkö olemaan oksentamatta hänen luonaan. Toivottavasti pystyn olemaan oksentamatta siellä, koska muuten voin vain toivoa, että hänelle menee läpi se, että oksensin kuukautisteni vuoksi. Mahdollistahan se on, koska kuukautiseni aikaan miulla on useimmiten niin karmiva olo, että oksennettua tulee, jopa tee. Halusimpa sitä tai en. Onneksi ystäväni ei vaan tiedä sitä ettei miulla ole nyt kuukautisia menossa.

Kuukautissani on se erikoinen puoli, että olempa painanut miten ihanan vähän, niin nuo pirulaiset eivät ole silloinkaan jääneet pois. Harvemmin tosin tulleet ja pienemmillä vuoto määrillä kyllä.