Tälläiseen mietteeseen päädyin, koska mie jumitan taas "vaihteeksi" perjantaina koiran kanssa kotona. Suurin osa tuntemistani ihmisistä on joko jossain menossa tai välimatka on liian pitkä. Ja loppujen suhteen tuntuu ainakin tällä hetkellä niin, että mie en jaksaisi taas olla se joka useammin kysyy: "Ehtisitkö nähdä päivänä x?" Päätyen juttelemaan yhden tutun kanssa mesessä tästä. Hänkin kotonaan jumittaa, koska suurin osa hänen tuntemistaan ihmisistä on ryyppäämässä tänään. Siitä se keskustelu sitten lähti..
Tälläisiin mietteisiin päädyttiin tuossa keskustelussa:
-Olisipa se yhtä helppoa tutustua ihmisiin, kuin joskus alle kouluikäisenä. Saattoi vain istua samalle hiekkalaatikolle ja sanoa jotain, lähes mitä tahansa niin siitä se tutustminsen sitten lähti..
-Tai ehkä myö täysi-ikäset tehdään tuosta uusiin ihmisiin tutustumisesta jontekin liian monimutkikasta. Ajatellaan, että se sitä on. Vaikkei ehkä olekkaan?
-Tai sitten ollaan vaan niin elämäämme/ihmisiin kyllästyneitä näine huonoine kokemuksineen, että mietitään, että ompas tuo hullu, kun tulee miulle tuntemattomalle juttelemaan tai mietitään, että tuo on vähintään humalassa tai kamoissaan.. Tai haluaa miulta jotain. Esim. pummii rahaa.
Humalassa se vain niin paljon helpompaa tutustua ihmisiin, jotka sillä erää ovat mitä suurimmalla todennäköisyydellä itsekkin humalassa. Ehkä sen vuoksi, koska osa näistä huonoista päänsisäisistä estoista/ajatusmaailmasta ei ole niin pinnalla, kuin selvinpäin. Esim. tilanne, jossa menet juttelemaan selvipäin ihmiselle jota et entuudestaan tunne ja hänenkin ollen tuossa tilanteessa selvimpäin. Se reaktio mitä siitä tilanteesta syntyy ensimmäisenä.
On miullakin useasti se ensi reaktio tuo, jos joku miulle tuntematon ihminen tulee kadulla puhumaan. Harmi, koska ehkä hän voisi olla tutustumisen arvoinen ihminen. Jotenka tässä on taas työnalla yrittää olla avoimempi, kun joku miulle tuntematon tulee miulle puhumaan selvinpäin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti