Huokaus. Tulihan se sieltä vihdoin ja viimein. Iski kunnolla minnuu henkisesti. Hajosin, hetkeksi, ehkä pitemmäksikkin ajaksi. En vaan ennään jaksanut tai kyennyt lähtemään edes töihin. Koirani ulkoilutuskin oli yhtä tuskaa, vaikka sen ymmärsinkin, että se on murulle tärkeää. Olen vaan niin henkisesti solmussa etten pysty edes itkemään. Ahdistaa ja pelottaa vaan niin paljon. Ehkä liikaa?
Sairaslomalla olen noin viikon. Perjantaina olisi päivä töitä ja viikonloppuvapaa ihanan menon kanssa jota odotan. Perjantaina olisi vaan niin suotavaa kyetä menemään töihin. Jos en, niin silloin joudun mitä suurimmalla todennäköisyydellä kertomaan pomolleni syyn minkä vuoksi sairaslomaani jatketaan. Tiedän ja ymmärrän, että olen kamala ihminen, koska valehtelin lääkärille syyn minkä vuoksi tarvitsin sairaslomaa. Pomolleni en vaan pysty kertomaan totuutta, koska jos sen kertoisin niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä saisin kenkää töistä, koska en olisi hänen mielestään tarpeeksi tasapainoinen henkisesti ja siten kykenevä olemaan töissä ja kantamaan työhöni liittyvän vastuun. Ristiriitaista? Kyllä, koska alani on mitä on. Siellä yritetään ymmärtää, että kaikilla ei ole kaikki muumit laakossa ja joskus muumeja karkaa laaksosta enemmän tai vähemmän. Käytännössä asiaan suhtautuminen on useasti jotain ihan muuta.
Kiitos rakas SB, että raahasit miut lääkäriin ja pidit seuraa, kuten myös TB. Yksin en olisi tuohon mitenkään pystynyt, koska yritin useamman tunnin ajan edes soittaa pomolleni, että en kykene nyt töihin ja samoin oli lääkärin ajanvarauksen kanssa.. Henkinen potku peffaan teki hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti