Uusimmasta jouluaatosta on selvitty tänäkin vuonna. Päivä, jonka niin mieluusti välttäisin jos se vain olisi mahdollista ilman etten aiheuttaisi pois jäännilläni pahaa mieltä kenellekkään joulusta pitävälle sukualaiselleni. Alkaen Isovanhemmistani, jotka pitävät joulusta. Kaiken sen mukanaan tuoman ristiriitaisuuden kanssa. Joten täällä taas. Samoin perintein, niin hyvässä, kuin huonossa. Hymyn yritys kasvoillani. Ilman ettei se näytä irvitykseltä.
Mie olen miettinyt, että onko tämä jotain Suomalaista masokistisuutta vai jotain muuta hyvällä tarkoituksella, että välillä on tehtävä asioita joita ei haluaisi. Asioita, jotka sattuvat henkisesti niin paljon. Joskus jopa liikaa, jotta saisimme lopulta itsellemme hyvän mielen tai ainakin tunteen siitä, että tarpeellinen on tehty. Kuten jouluna hautausmaalla käymisestä. Kynttilöiden viemisestä meille tärkeiden ihmisten haudoille.
Oikeastaan niin kauan, kuin vain muistan vuosia taaksepäin, niin miusta hautausmaalla on aina ollut vaan niin kylmä keli. Vuodenajasta viis. Tai ehkä se on jotain päänsisäistä mikä näin tulee esille?
Näin oli tänäkin jouluna. Tilanteineen ja hetkineen jolloin myös paikalla olleista Mummista ja Vaarista huokui heidän surunsa ja ikävänsä. Vaikeimpina hetkinä ollen ehkä sekä heille, että miulle oli kynttilöiden sytyttäminen heidän kahdelle kuolleelle lapselleen. Tädilleni ja isälleni. Hetki jolloin mie en pystynyt edes, kuin vilkaisemaan heihin. Vaikka myö oltiin siellä yhdessä, mutta juuri silloin myö oltiin kaikki yksin surumme kanssa. Hetki jolloin lohduttavia ja tilannetta helpottavia sanoja ei vaan löytynyt. Ehkä niitä ei edes ole?
Tätini on haudattu toiselle hautuumalle, kuin isäni. Tädin kohdalla kynttilä ei meinannut syttyä ollenkaan, vaikka Vaari yritti parhaansa siinä tuulessa. Hetki, joka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Lopulta kynttilä syttyi. Isän kynttilän kohdalla, sukuhautamme luona olisin kaiketi itkenyt viimeistään lähes silmät päästäni, jos olisin pystynyt itkemään. Mie vaan olin niin henkisesti jumissa etten siihen kyennyt, taaskaan. Mummin sanat saivat tunneryöpyn mieleeni.. "Siun isälläsi on joulukello.." joka heilui tuulen mukana hänen hautansa päällä.
Myöhemmin illalla Mummi ja Vaari puhuivat menneistä. Heidän kyyneltensä vahvistaen sen, että aihe on heille vaikea. Suru, jonka syvyyttä en osaa kuvitellakkaan. Suru, jonka syvyydelle ei löydy sanoja. Ajasta jolloin isäni, tätini ja setäni olivat lapsia. Jouluisista tapahtumista, jotka olivat jääneet heidän mieleensä. Isästäni, jokta heidän muisteloissaan kuulosti lähes eri ihmiseltä, kuin mitä mie hänet tunsin. Vaarin sanat jäivät pyörimään mieleeni:"Sie olit isällesi todella rakas." Harmi etten mie ihan noin tuota kykene muistamaan, kuin ehkä hetkittäin. Alkoholia joutuaan isäni useimmiten yritti kertoa, että sisarukseni ja mie ollaan hänelle rakkaita..
"I hear a voice
"Your must learn to stand up for yourself
Cause I can't always be around"
He says
When you gonna make up your mind
When you gonna love you as much as I do
When you gonna make up your mind
Cause things are gonna change so fast"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti