Kellon mukaan huomenna on joulu. Miulla ei ole pienintäkään joulu fiilistä tai saatika, että tuo tuntuisi mukavalta odotukselta. Minnuu lähinnä ahdistaa niin paljon. Laukku on yhä pakkaamatta. Siivous on yhä tekemättä kotonani. Huomenna olisi lähtö Mummin ja Vaarin luokse lappiin. Hyvääkin on tulossa, mutta syöminen tuolla ahdistaa jo valmiiksi. Mummi soitti miulle tällä viikolla ja kysyi, että mitä hän voisi tuoda ruokakaupasta niin ei tarvitsisi ennään sinne mennä ennen joulua. Menin ihan lukkoon tuosta kysymyksestä, vaikka olin yrittänyt jo valmiiksi miettiä tulevaa tuoltakin kannalta. Omenat, tofu ja pakastealtaan kasvis pihvit olivat ainoat mitä sain änkytettyä. Voi kähmä. Itsekurini kanssa menee tällä erää niin hyvin etten ole edes muistanut syödä jokapäivä ja näläntunne on miut ainakin hetkellisesti hylännyt..ja sitten tulee joulu ja sukukalais ruokailut mirkä sotkevat kaiken. Inhottavan ristiriitaista.
Sain myös ahdistuskohtauksen Vaarini tämän viikkoisesta puhelusta. Hän varmisti etten ollut vahingossa ostanut Mummille sitä samaa kirjaa, kuin minkä hän oli ostanut. En onneksi, koska Vaari on ostanut sen saman kirjailijan kirjoittaman uusimman kirjan Mummille jo niin monena eri jouluna, että toistamiseen en ole samaa mokaa tekemässä. Siihen saakka puhelu oli vielä mukava, mutta ahdistus iski, kun rupesin miettimään näitä kahta kirjaa, jotka olin ostanut Vaarille joulu ja syntymäpäivä lahjaksi. Isovanhempani lukevat paljon kirjoja ja voin vain toivoa, etteivät he oli vielä näitä tänä vuonna julkaistuja kirjoja lukeneet. Mummille kirjan ostaminen ei tuota päänvaivaa (yleensä), mutta Vaarilleni tuottaa. Mummin kohdalla ei, koska hän ja mie luetaan paljonkin samantyyppisiä kirjoja ja myö pidetään monista samoista kirjailijoista.
Vaarin kohdalla meillä on jotain yhteistä, mutta myös joitain ääripäitä mitä toinen lukee ja toinen ei. Uh.. Vaarini lukee mieluusti Suomen sota-aikaan liittyvää kirjallisuutta. Hän tietää aiheesta paljon ja on kokenut omakohtaisesti paljon, niin kirjojen tason on oltava hyvä. Myöskin asetelma valkoiset ja punaiset osapuolet on jotain hyvinkin kinkkistä. Punaisista, heidän tukioistaaan jne. voi puhua ja heidän tekemisistään lukea, mutta ei yhtään positiiviseen sävyyn tai saatika, että heidän tekemisiään ja tekemättä jättämisiään voisi edes yrittää ymmärtää.. Silloin ei hyvä heilu.
Kertaalleen joskus vuosia sitten onnistuin saamaan aikaiseksi suuren riidan, joka lähti aikaiseksi Vaarin siskon kirjoittamasta runosta. Jonka jälkeen Isovanhempani solvasivat runon kirjoittajaa kommunistiksi, punaisten ystäväksi yms ja sain miekin tuosta osani. Menin avaamaan suuni väärässä paikkaan, koska kerroin mielipiteeni runosta. Miusta tuossa runossa oli kyse siitä, että sodan aikana puolin ja toisin saatiin aikaiseksi paljon pahaa ja henkisiä haavoja on yhä puolin ja toisin. Menneitä ei ole hyvä unohtaa ja sitä miten onnistuimme Suomen itsenäisyyden säilyttämään, mutta voisiko mitenkään olla mahdollista, että näiden kaikkien vuosikymmenten jälkeen voitaisiin edes yrittää käyttäytyä ihmisiksi toisiamme (heitä aikaan liittyen, elossaolevia ihmisiä) kohtaan? Menneitä, kun ei voi muuttaa, mutta tulevaisuus on vielä auki ja muokattavissa.. Vaarin sisko sanoi miulle tuolloin, että olin ymmärtänyt sen mitä hän halusi runollaan tuoda julki.
Josta päästään aiheesta villasukkiin eli mie sain ajokorttini takaisin! Jauh! Nyt helpottaa kummasti, koska lunta on satanut eikä miun ennään tarvitse pähkäillä sitä, että kulkevatko julkiset ajallaan vaiko eivät ja pääsen paikasta a, paikkaan b ilman ettei miun ennään tarvitse katsoa aikauluja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti