Oli kyllä niin rattireimukas reissu. Maakuntamatkailulla kirkkonummelle ja sieltä pois. Ei kiitos moista reissua ennään pitkään aikaan. Kela vaatii terapiani jatkohakemusta varten käynnin psykiatrilla, jolla on oikeus kirjoittaa b-lausunto. Tämä käynti maksoi "vain" 222 euroa ja risat. Sekin oli omavastuu osa. Ilman omavastuu osaa tuo olisi maksanut 260 euroa. Koko käynti kesti 35min. Vittu, että on ryöstetty olo. Miulla oli onneksi tännään palkkapäivä, mutta nyt ei kyllä tunnu ennään yhtään siltä. Maksettuani kasan laskuja tilini on nippanappa plussalla. Noh eipähän tarvitse taaskaan ajatella, että söisi joka päivä. Ei riitä vahingossakaan budjetti moiseen. Jotain hyvää siis tuostakin reissusta oli.
Tajusin tännään jotain karua itsestäni terapiassa. Mie olen tainnut unohtaa miten itketään. Tuntuipa miusta miten pahalta tahansa henkisesti, niin kyyneliä ei tule. Poikkeuksena ollen jokunen ihan aniharva poikkeus kerta, josta viimeisintäkään en edes muista. Tuo taitaa liittyä jotenkin lapsena oppimaani käytösmalliin, josta johtuen negatiivisten ja äänekkäiden tunteiden näyttäminen ei ole hyvä asia. Miulla ei ole mitään tiettyä hetkeä/hetkiä joista tuon muistaisin, mutta ainakin Isäni oli hyvinkin vahvasti tuota mieltä. Hänen alkoholin sekoittamalla mielellään on voinut olla myös osuutta asiaan. Muistan vain sen äänensävyn ja katseen jolla hän minnuun katsoi silloin.
Jotenkin tuo liittyy myös siihen, että niin moni sukulaiseni odotti miulta ja elämältäni paljon. He halusivat ja toivoivat, että olisin ollut lähes täydellinen. Mikä näkyi siinä, että jokaisena kertana, kun toin todistuksen/välitodistuksen heille näitille, niin se ei ollut heidän mielestään koskaan tarpeeksi hyvä. Minkä kyllä ymmärrän, koska arvosanani eivät ole koskaan olleet hyvät tai saatika keskiarvoni. Lukihäiriölläni on osuutta asiaan. Ennen, kuin tuo selvisi niin he pitivät minnuu lähinnä laiskana ja tyhmänä lapsena, joka ei vaan yrittänyt tarpeeksi, jotta olisi saanut hyvät arvosanat ja päässyt hyviin jatko-opiskelupaikkoihin. Ja se tunne, kun minnuu verrattiin niin monesti syöpään kuolleeseen tätiini, josta ihmiset puhuivat lähinnä hyvää ja siitä mitä hyviä ja onnistuneita asioita hän elämässään teki. "Sie muistutat niin paljon häntä.." ja sen jälkeen ne niin monet pettyneet ilmeet ja eleet, kun en vastannut heidän toiveitaan siitä millainen ihminen olen ja mitä miusta myöhemmin tuli, kun yritin tehdä enemmän niitä asioita joista itse pidin ja jotka olivat miulle tärkeitä. Välittämättä siitä, mitä mieltä muut siitä olivat. Se oli niin monelle sukulaiselleni todella kova paikka. Äipästä, Isästäni ja Isovanhemmista alkaen. Jossain vaiheessa Isovanhempani ymmärsivät minnuu ehkä paremmin, kuin mitä mie itsekkään itseäni aina välillä aikoinani ymmärsin.
Josta päästiin terapiassa siihen, että sen 45min aikana terapeutti3 pyysi minnuu ensin huutamaan. Mie huusin ja onnistuin säikäyttämään hänet. Myöhemmin saman käynnin aikana mie onnistuin saamaan hänet itkemään. Sekään ei kyllä ollut tarkoitukseni. Hän sanoi itkemisestään jotenkin näin, että hän koki olleensa sijais itkinäni, koska mie en siihen pystynyt ja henkisen tunteensiirron jälkeen tähän päästiin. Samalla hän sanoi, että hän oli sotkenut siihen myös omaa suruaan. Kyllä, myös terapeutitikin ovat ihmisiä. Hän toivoi ja pyysi miulta, että uskaltautuisin itkemään hänen vastaanotollaan. Huh, en todellakaan tiedä, että pystynkö moiseen. Itkeminen, kun on miulle liian henkilökohtaista ja silloin on heikoimmillaan mitä vain voi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti