Miusta on vain niin karua ja vähän surullistakin, että monen ylipainoisen/pyöreän ihmisen yleistäminen anorektikoista ja toisinaan myös bulimikoista on se, että myö kaikki inhottaisiin heitä heidän painonsa vuoksi tai pidettäisiin heitä jotenkin vastenmielisinä samasta syystä. Samainen tilanne on tullut vastaan miulle turhankin useasti. Eli niinä hetkinä, kun joku on miusta johtumattomista syistä saanut tietoonsa sh-puoleni tai jos olen jostain syystä erehtynyt heikkona hetkenäni tästä puolestani kertomaan. Tällä erää tästä tietää irl ihmisteni parissa vain uusin terapeuttini ja yksi kamuni, joka on aiheeseen liittyen samassa veneeneessä kanssani.
Terapeuttini kysyi miulta torstaina, että miten olen joulun jälkeen voinut ja miltä nyt tuntuu. Sanoin hänelle rehellisesti, että miulla on yhä kamala läski ahistus joulusta johtuen ja olen vähän surullinenkin siitä, että ennen joulua mie painoin vähemmän, kuin moneen vuoteen. Mahtuen kaksiin tiettyihin huosuihin joihin en ole kesän jäljiltä mahtunut. Prkl:n masennuslääkkeiden sivuvaikutukset. Kyllä mie niihin vielä taas tulen mahtumaan. Minkä jälkeen hän kysyi: "Näytänkö sinusta vastenmieliseltä, koska painan paljon enemmän, kuin sinä?"
Aihe jotsa en olisi halunnut halunnut hänen kanssaan keskustella mieluusti, koska hänen äänensävystään kuulin sen, että hänelle hänen painonsa on arka aihe. Joten hänen kysymykseensä vastasin, että mie olen vain itseäni kohtaan kriittinen painoni suhteen ja sen miten itseni painoni, kalorien ja liikkumisen ohella näen. En ajattele samoi muiden ihmisten kohdalla, koska heillä kaikilla on omat syynsä siihen minkä vuoksi kukin painaa mitä painaa. Ei muiden ihmisten paino minnuu häiritse mitenkään. Paitsi, jos kyseessä on pieni lapsi, joka on reilusti ylipainoinen, niin silloin tulee kyllä mietittyä, että miten hänen vanhempansa/aikuinen ihminen on antanut hänelle liikaa ruokaa vai olisiko syynä ehkä sittenkin jokin kehollinen häiriö. Ja jos kyseessä on ihminen, joka painaa monta sataa kiloa, niin silloinkin lähinnä mietin, että hänen ruokailutottumuksensa ovat päin mäntyä.
Olisihan se ihanaa, jos voisin elää hyvillä mielin tämän hetkisen painoni kanssa ja nähdä peilistä naisen, joka ei inhoa painollista olemustaan. Mutta ei niin ei. Peilistä minnuu vain katsoo vastenmielisen näköinen läski, jonka on laihduttava lissää, jotta en inhoaisi itseäni näin paljon, kuin mitä nyt.
Mietin terapiasta lähtiessäni, että oliko se alunperin virhe kertoa hänelle sh-puolestani vai ei. Joskus olen miettinyt, että se oli virhe. Toisinaan taas se oli ihan hyväkin asia, että terapeuttini tietää tuosta, koska jos tulee vastaan tilanne, että sh-puoleni on lähtenyt ihan käsistä, niin mie en välttämättä tajua sitä siinä vaiheessa. Ihan osasto kuntoon, kun en haluaisi päätyä, koska siinä vaiheessa miut yritettäisiin raahata sinne väkipakolla. Niin ehkäpä puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä mie onnistun pitämään kontrollin siitä, ettei niin tulisi käymään. Ja heikkoina hetkinä toivoen, että voisin vielä joskus tulla elämään ilman tätä osaa itsestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti