Huokaus. Milffi täytti tännään vuosia. Olin päivän mittaan useaan eri kertaan kirjoittamassa hänelle tekstiviestiä. Viestiä jota en koskaan lähettänyt tai kirjoittanut loppuun saakka. Pelkäsin vain niin, että jos tuon viestin olisin loppuun saakka kirjoittanut ja lähettänyt, niin olisin kirjoittanut siihen syntymäpäivä onnittelujen ohella myös jotain mitä olisin halunnut hänelle sanoa. Sanoja joita olen yrittänyt välttää sanomasta hänelle. Sanoja, joita olisin saattanut myöhemmin katua. Katua, jos lopputulos olisi ollut se mitä pelkäsin sen siinä tapauksessa olevan. Kun miussa olisi vain se on/off nappula, niin sen olisin kääntänyt täksi päiväksi offille. Tyhmä mie.
Tämän päiväisessä terapiassani ymmärsin jälleen kerran sen miten miun on välillä liiankin vaikea pukea mietteitäni sanoiksi tai edes yrittää kuvailla miltä miusta tuntuu ja minkä vuoksi olen taas ollut useaan eri kertaan melkein sortumaisillani itsetuhoisuuteeni. Itsetuhoinen hetki olisi vain helpottanut niin paljon oloani, mutta tuoden sen jälkiseuraamuksen, jonka kanssa miun olisi elettävä jatkossa. Miettien, että mikähän hitsi siinäkin on, että käsieni satuttaminen vain toimii ja tuo parhaan mahdollisen toivotun lopputuloksen. Tietynlaisen kivun ja unohduksen. Harmi etten vain tällä erää pysty pitämään aina pitkähihaisia paitoja. Siksi olenkin yrittänyt siirtyä kyynärpäideni yläpuolelle, niin tulevat tilanteet ovat ehkä pelastettavissa. Ellei kyseiseen tilanteeseen tule liittymään tilannetta, jossa puoli pitkähihaista paitaa ei vain voi käyttää.
Yritän nyt ensiksi hukuttaa mietteeni kirjan lukemiseenn. Hyvä kirja vain voisi niin hetkellisesti helpottaa oloani. Toivoen vain, että Jennifer Lee Carrell:n Shakespearen salaisuus on lukemisen arvoinen kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti