Eilinen ei mennyt mitenkään mukavasti syömisten osalta. "Pääsin" äitini luo syömään lämpimän ruuan ja pirelön. Maanantain sana on niin paasto.
Maanantai noin muuten meni niin ketuilleen. Sorruin itsetuhoisuuteeni. Nyt on käsi paketissa, valkoisessa siteessä. "Hyvä" mie. Ei tässä näin pitänyt käydä, taaskaan.
Terapiassa puhuin aiheesta, koska terapeuttini kysyi syytä minkä vuoksi käteni on paketissa. Eipä sitä olisi voinut piilottaakkaan. Paitsi jos olisin ollut ulko hanskojeni kanssa sisällä. Se vaan olisi herättänyt lisää kysymyksiä. En todellakaan pystynyt ajattelemaan fiksusti, kun olin itsetuhoisella tuulella.
Terapeuttini pyysi, että edes yrittäisin jatkossa olla satuttamatta itseäni ja sen tunnetilani kanssa yrittää ensin tehdä jotain muuta. Jotain muuta millä en satuttaisi itseäni fyysisesti. Helpommin sanottu, kuin tehty. Työn alla silti, koska itsetuhoisuuteni on lähtenyt käsistä jo vuosia sitten. Hänen sanansa soivat yhä päässäni, mutta niiden sisäistäminen voi vielä viedä aikaa..
Hänen tämänpäiväiset sanansa vain kolahtivat hyvin: "Jatkossa pyritään pääsemään esisijaisesti eroon itsetuhoisuudestasi. Toisena syömis puolesi." Osui ja upposi. ´Tuskin miulla on mitään hävittävää noiden suhteen. Pahemmaksi voin vain saada kaiken menemään. Unohtamatta asioiden tuomia pitkäaikaisia vaikutuksia kehooni ja mieleeni. Siis niiltä osilta, joilta en ole jo onnistunut itseäni tuhoamaan liialti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti