"I Don't Like Mondays."

Ystävälleni HL:lle on diagnosoitu eilen suu syöpä. Hän on oksentanut verta viikon putkeen. Ei tälle ole mitään fiksuja tai auttavia sanoa. "I don't like mondays.."

Se ensimmäinen hetki syömishäiriöisenä?

Muistan, että mie olin tuolloin pieni lapsi. Aikaa, vuosia ennen koulun alkua. Päiväkoti-ikäinen. Ennen, kuin olin täyttänyt 6-vuotta, koska tuolloin sen hetkiseen perheeseemme ei kuulunut vielä lapinkoiraa nimeltä Arttu. Hän on jo nyt siirtynyt sateenkaarisillan toiselle puolen. Joku (en muista nimeä) joskus sanoi miulle, että tuonne lemmikkimme pääsevät kuolemansa jälkeen. Olin siis ehkä 5-vuoden ikäinen.

Istuimme äidin puoleisten isovanhempieni takapiahalla. Oli kesä. Isovanhempieni ja miun lisäkseni siellä olivat ainakin vanhempani ja nuorempi siskoni. Myö hymyiltiin ja naurettiin. Puhuttiin asioista. En muista enää, että mistä. Meillä oli kesäiset vaatteet. Miulla oli t-paitaja ja pienelle lapselle soveliaat shortsit. Shortsit, jotka jättivät polveni ja vähän reisistäni paljaaksi. Istuimme puutarhapöydän ympärillä. Puutarhatuolilla istuessani aloin katsomaan jalkojani. Reiteni, erityisesti sisäreiteni näyttivät niin isoilta, läskeiltä. Minnuu hävetti istua siinä. Yritin istua vähän ryhdikkäämmin, jotta olisin saanut jaloistani edes vähän pienemmän näköisiksi. Yritin peittää käsilläni osan jaloistani, jotta ne näyttäisivät pienemmiltä. Se oli hetki jolloin tunsin ensimmäisen kerran, että häpeän itseäni ja fyysistä ulkomuotoani. Sen jälkeen katsoin käsiäni. Nekin näyttivät liian suurilta. Mutta sekään ei vetänyt vertoja sisäreisilleni, joita tuon hetken jälkeen vihasin ja häpesin niin paljon.

Hetki, jonka jälkeen halusin olla pieni ja kaunis. Rakastamisen arvoinen. Jonka jälkeen katsoin tarkkaan mitä suuhuni laitoin ja miten liikuin. Onneksi tuohon maailman aikaan harrastin useita liikuntalajeja viikossa. Vanhempieni minnuu näihin liittyen kannustaen jatkamaan ja tekemään parhaani, jotta kehittyisin noissa lajeissa paremmaksi. Yhdessä näissä olin ikäisteni keskuudessä lähes Suomen parhainten joukossa. Näin miulle antoivat aikuiset ymmärtää sanoillaan.

Sisäreisiäni joita vihaan ja häpeän yhä niin paljon. Vielä tänäkin päivänä. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Tuon kauniin aurinkoisen kesäisen päivän jälkeen mikään ei ole ollut enään, kuin ennen sitä päivää. Ennen sitä hetkeä. Kaikki oli niin muuttunut. Peruuttamattomasti.

Tältä tuntuu.

Miusta ei ole pitkään aikaan tuntunut tälle. Pelottaa ihan aikuisten oikeasti, että kuolemani on todella lähellä. Fyysiset oireeni sen kuin pahenevat ja pitkittyvät. Niitä ns. yli pääseminen kestää aina vain kauemmin eli hetki jolloin pystyn onnistuneesti feikkaamaan muille ihmisille, että kaikki on fyysisesti ja henkisesti hyvin. Vaikkei se sitä todellisuudessa olekkaan. Vai pystynkö sittenkään enää onnistuneesti feikkaamaan? Kuoleminen näiden syiden kera tulee olemaan todella tuskallista. En todellakaan tiedä miltä tuntuu kuolla luonnollisesti.. jos niin voi kuolla? Samalla päässäni pyörii tästä kaikesta huolimatta sanat: En halua näyttää vastenmieliseltä läskiltä.

Abc etenee turhankin hyvin. Niin moneen päivään en ole päätynyt edes päivän sallittuihin maksimi kaloreihin. Painan vähemmän, kuin moneen vuoteen. Eroa nykyisen ja kautta aikain pienimmän bmi:ni kanssa on enää todella vähän.

En halua kuolla, mutta en halua, että tunnen itseni vastenmieliseksi läskiksi. Miusta tuntuu yhä tuolta.

Ehkä?

Mie en tahdo saada mielestäni terapeuttini sanoja, jotka kuulin tämän viikon terapiaistuntoni aikana.. Sanoja, jotka osittain pystyn sisäistämään. Ehkä ymmärtämään, mutta jokin sanoo miulle, että asian kieltäminen on hyvä asia. Kiellän asian = mitään sellaista ei tule tapahtumaan. Pöljää? Kyllä. Hän on todella huollissaan syömishäiriöstäni ja siitä miten vääristynyt kuva miulla on itsestäni. Mikä näkyy todella huonona itsetuntonani. "On hyvinkin mahdollista, että tulet kuolemaan syömishäiriöösi..", kuten hän sanoi.

Drunkorexia, here I come!

"Pysyn lihavana, koska ei olisi reilua kaikkia hoikkia kohtaan, jos näin hyvännäköinen, älykäs ja hauska olisi vielä laihakin!" -tuntematon

Lause, joka helpottaa toisinaan norsu fiilistäni. Pääsiäisen liika kaloreita odotellessa..alkoholi. Ystävän ja kahden tutun seurassa. Paitsi jos sovitaan ettei alkoholissa olekkaan kaloreita yms moskaa? Ja jatkan silti kiltisti paastoani lauantaihin saakka ja sunnuntaina jatkan siihen mihin jumituin lauantaina. Sopii miulle. Rangaistus paastoa etukäteen ja jälkikäteen.

Juoni sen, kuin tiivistyy..

Tännään selvisi se, että kuka on ainakin syyllistänyt ja syyttänyt kaikesta haukkumisesta vain ja ainoastaan miun koiraani. Naapurirapun nainen, joka on taloyhtiön hallituksessa. Tällä kertaa lapussa oli jopa hänen minensä ja kotinsa loppu osa. Itseasiassa ensimmäistä kertaa. Hallitukseen pääseminen ei näemmä täällä edelleenkään edellytä idiootti seulan läpäisyä..Se saattoi hyvinkin rankasti ehkä johtua siitä, että vähän aikaa sitten tuli koko taloyhtiöön perinteinen mitäs tänne kuuluu info lehtinen, jossa yksi mukava nais ihminen hallituksesta pyysi kauniisti, että jos koiriin liittyen tulee sanomista, niin sen oman nimen ja kämpän loppuosan saa kirjoittaa lapun loppuun. Juoni todellakin tiivistyy. Olen tapaamassa tämän lapun kirjoittajan ja tämän mukavan hallituksen jäsenen teekupin ääressä luonani tiistaina.

Josta päästään aiheeseen villasukat eli hetki jolloin miulla teki oikeasti henkisesti pahaa. Olin JL:n kera shoppailemassa lauantaina. Hän sanoo ihan ja täysin rehellisesti ja mitään salaamatta jos jokin vaatekappale ei hänen mielestään miulle sovi tai jos näytän hänen mielestään jossain vaatteessa läskiltä. Edellisen kirjoituksen ja tämän uusimman välissä olen laihtunut ja mukavasti. Mutta kesäkuntoon 2012 on yhä käynnissä. Sovitin yhtä niin ihonmyöntäisesti menevää mekkoa ja sanoin JL:lle, että saat nyt nauraa miulle. Hänen ensi kommenttinsa oli: "Näytät läskiltä tuossa mekossa. Laihduta jenkkakavoista alkaen lisää.. Niin kyllä se ehkä siitä." Tottahan tuo oli. Nauroin siihen (en kehdannut itkeä), että näytän makkaralta tässä.

Henkisesti pahaa teki, kun huomasin tuon sanottuani, että hänen vieressään. Samalla penkillä istui kaksi tyttöa odottamassa sovituskoppiin pääsyä. Toinen alta 10-vuotta ja toinen näytti juuri murrosiän alussa olevalta tytöltä.. Heidän ilmeensä ja eleensä olivat jotain niin karua ja surullista. Heistä niin näki, että tuon hetken jälkeen he katsoivat itseään ja vaate valintojaan siten miten eivät ehkä olleet aijemmin niin katsoneet. Mitä vikaa heissä ehkä on.. AUTS! Hetki jolloin olisin halunnut vajota maan alle..

Fatboy Slim - Wonderful Night

Elämä on välillä ihan hassua. Sain juuri puhelun jossa miulle sanottiin, että en saanut sitä yhtä tiettyä hakemaani vakipaikkaa. Ei tuntunut yhtään pahalta. Tuntui, kuin raskas taakka olisi pudonnut hartioiltani pois. Yritin vain olla hihkumatta puhelimessa: Jesh! En tullut valituksi. Kiitos! Nippa ja nappa pystyin siihen. Minkä vuoksi? Koska itsessään työhaastattelu tilanne oli sangen ahdistava. Mahdollinen tuleva pomoni ja vara pomo tuntuivat myös ahdistavilta. Liittynee kaiketi henkilökemioihin, joita ei vaan ollut. Itsessään paikka oli niin iso, että se teki siitä ahdistavan. Morkkaamatta yhtään haastattelijoita tai tuota paikkaa työpaikkana, niin uskon, että valituksi tulleet/tullut tulee siellä viihtymään. Onneksi kaikilla ei ole samaa makua työpaikan suhteen. Pisteet haastattelijalle siitä, että hän kuitenkin soitti miulle ja kertoi etten tullut valituksi. Harvemmin noin käy.

Mikä olisi tarpeeksi kuvaava otsikko?

Mie en oikeasti ymmärrä mikä siinä on, että jotkut tunemistani ihmisistä saavat kai jotain sairasta hyvänolontunnetta siitä, että he ovat välillä niin ilkeitä ja julmia tuntemiaan ihmisiä kohtaan. Ihmisiä joita he vielä kutsuvat ystävikseen, kavereikseen. Ihmisiä kohtaan joille he ovat sanoneet etteivät he tule lukeutumaan heihin, jotka heitä sanoillaan, teoillaan ja tekemättä jättämisillään satuttaisivat koskaan. Mutta he ovat niin silti tehneet. Onko miulta mennyt jotain todella oleellista ohi, kun en ymmärrä tuon käytöksen jotain hienoutta? Tai saatika mahdollisia perustelujaan millä käytöksensä oikeuttavat? Eikä siitä siis pitäisi heille sen vuoksi suuttua, kuten he ovat asian ilmaisseet.

Josta johtuen miulle tärkeää ja rakasta ystävä ja kamu joukkoa repii nyt tuollainen tilanne. Ihmiset ovat jakautuneet. Osa uskoo mieluummin heidän sanoihinsa, jotka ovat omalla ilkeällä ja julmalla käytöksellään saaneet aikaan paljon kamalaa. Osa uskoo mieluummin heitä, joille on tehty pahaa. Ja loput ovat välitilassa. Kuten mie. Olen saanut oman osani tuosta halpaisesta käytöksestä, jota en mielestäni ole ansainnut, koska en ole tehnyt heille mitään pahaa. Ainakaan tietääkseni. Mie en todellakaan ole täydellinen, kuten eivät hekään.

Mihin vetää raja siihen, että ei kiitos miulle enempää henkistä roskaa ja ilkeilyä enempää tai saatika miulle tärkeille ja rakkaille ihmisille? Milloin voi sanoa ihmisille, jotka ovat siulle ja siulle tärkeille ihmisille inhottavia, täysin tarkoituksella: Pitäkää tunkkinne. En halua olla ennään teidän kanssanne missään tekemisissä. Ilman etten itse syylisty samankaltaiseen ilkeyteen. Vai onko vain parempi mennä ainakin jonkin aikaa siten, kuten vanha sananlasku asian ilmaisee? "Pidä ystävät lähelläsi. Viholliset vielä lähempänä.."

Miulla tekee henkisesti pahaa heidän puolestaan joita ollaan kohdeltu, kuin saastaa. Inhottavan ristiriitaista, koska puolen valitsemisella on pitempi aikaset karut seuraukset.. Lopputulos tässä koko sopassa taitaa kuitenkin olla se, että ihmisiin tulee sattumaan ja paljon. Kävipä tässä miten tahansa.

Taas terveyskeskuksessa.

Onneksi tällä kertaa reissuun ei mennyt kolmea tuntia, vaan kaksi. Pitkittynyt flunssani on nyt poskiontelontulehduksena menossa. Eli edellisellä viikolla saamani lääkitys ei ole purrut toivottavalla tavalla. Sairaslomalla olen keskiviikkoon saakka. Oli kyllä niin "hilpeää" soittaa pomolleni tännään ja sanoa, että ennen torstaita en ole työkykyinen. Sain moraalisaarnaan siitä minkä vuoksi en saanut antibiootti kuuria jo viime viikolla. Mitä tuohon olisi voinut sanoa? Lääkäri määräsi ensin erit lääkkeet ja niiden seuraksi määräsi toinen lääkäri tännään miulle antibiootti kuurin niiden seuraksi. Toivottavasti yli viikon lukossa olleet korvani avautuisivat, molemmat poskionteloni ja hampaani lopettaisivat vihlomisensa.

Kun norsu lähti oopperaan.

Olin Äipän kera tännään kahtomassa Rusalka oopperan. Norsu olo oli jo ennen sinne lähtemistä. Yritin löytää jotain nättiä päälleni tai edes jotain mikä ei huutamalla huutaisi miulle, että näytät norsulta. Hetkellisesti tuli sellainen fiilis kotona, että ehkä kelpaan näin. Oopperassa norsu fiilis iski niin lujaa uudemman kerran. Tuntui kuin lähes kaikki vastaantulijat olisivat tuijottaneet miun läskejäni ja miettineet, että mitä tuokin norsu rumissa vaatteissaan täällä tekee. Vainoharhaista? Kyllä, mutta en vain päässyt tuosta tunteestani eroon. Eikä asiaa yhtään helpottanut se, että vastaan tuli muutama kaunis keijukainen ja muutama niin ihana nainen, että jos alemmuudenkompleksini ei olisi ollut päällä niin olisin kysynyt sitä yhtä tiettyä söpöä blondia seurakseni teelle.

Jyrki Anttila loisti Metsästäjän roolissaan. Tuon miehen lauluäänessä on vain sitä jotain. En osaa sen tarkemmin sanoa, että mitä. Jotain minkä vuoksi hänen lauluosuuksiaan kuuntelee ilolla. Naispääosan, Rusalkan aka Olga Romanko:ssa oli jotain hellyyttävää, mutta hetkellisesti hänen äänessään oli jotain mikä vihlaisi korviani. Ehkä huono päivä?

Koirapuistossa aijemmin päivällä oli pitkästä aikaan koirani koirapuisto ihastus, jota myö ei olut nähty pitkään aikaan, isovillakoira ystävät ja joukko muita koira kamuja. Kp reissun jälkeen muru on lähinnä nukkunut. Tuhisee tälläkin hetkellä sohvalla olevan tyynyn päällä tyytyväisen oloisena.

Michael Bublé - Feeling Good

Lisää hyviä syitä kuunnella Bublé:n musiikkia: Laitoin Bublé:n soimaan ja tein suur siivouksen kotonani. Esim. pesin uunin, pyyhin pölyt, pesin muutaman koneellisen pyykkiä ja astiat. Jätesäkillinen vaatteita lähtee kirpputorille ja pesin myös jääkaapin. Hyvä päivä. (:

Määrittämätön akuutti ylähengitystieninfektio

Näin lukee tämänpäiväisessä lääkärin lasunnossani. Influenssaa siis puukkaa. Mie en tod tiedä, että kumpi sattuu nyt enemmän: se, että poskionteloitani vihloo vai se, että hampaitani vihloo..kaiken tämän muun "ihanan" fyysisten tuntemusten kera. Mie sydän terveyskeskus. Ei mennyt kuin vajaa 3 tuntia koko reissuun plus apteekin odotusjono päälle. Ensin, kun oli pitkä odotus sairaanhoitajan jonossa ja siitä lääkärin jonoon. Voi jos miulla olisi varaa yksityiseen niin olisin varannut sieltä ajan ja käynyt tämän koko rupeaman läpi paljon lyhyemmässä ajassa.

On se reilua, että niin monet lapset ja vanhukset saivat kiilata sairaanhoitajien avustamana lääkärin odotusjossa ohitseni ja useamman muunkin heitä jo ennen jonossa olleiden kanssa. Ihmisiähän myö ei lapset ja ei vanhuksetkin ollaan. Lapsille tekee muuten ihan oikeasti hyvää oppia odottamaan, vaikkei se mukavaa olekkaan. Etenkään kipeänä. Kaikki miulle nyt ja heti-asenteella ei pitkälle pärjätä aikuisena..

Nyt vihdoin ja viimeinen kotona. Oma sohva, paras sohva ja unissaan tuhiseva koira seuranani. Onneksi sairaslomaa on perjantaihin saakka, niin saan toivottavasti kasattua itseni maanantaihin menessä työkuntoiseksi.

Kuumetta odotellessa.

Toissapäivänä iski flunssa. Kuumetta tosiaan odotellessa, että pääsisin sen kautta eroon tästä koko moskata. Asian ainoa hyvä puoli on se, että miulla ei ole minkään laista halua syödä tai saatika näläntunnetta. Harmi vain, että liikkuminen tulee jäämään todella vähänlaiseksi tänä aikana.

Voikohan oman lähestyvän kuoleman aistia?

Miulla olisi niin monta asiaa mistä voisin tännään kirjoittaa, mutta tuo lause pyörii lähinnä mielessäni. Tuolla lauseella en tarkoita sitä, että olisi suunnittelemassa itsensä tappamista, olisi ollut isossa onnettomuudessa, jonka seurauksena on sairaalassa tai sairauden vuoksi.

Lause jota en vain saa mielestäni. Kuuntelin tännään yhtä herttaista vanhaa rouvaa ja yritin lohduttaa häntä sanomalla: Kaikki on hyvin ja sinnuu rakastetaan. Hänen sanansa, jotka pyörivät mielessäni: "Jos en herääkkään ennään huomenna?" Kyyneleet hänen silmissään. Halaus.

Ei ole todellista!

Sain tännään toisenkin soiton jossa minnuu pyydettiin työhaastatteluun. Puhelun aloittivat haastattelijan sanat: "Kutsu käy, koska hakemuksesi oli niin hyvä.." Sinne siis huomenna. Jau!

Ps. oli ihanaa nähhä myös TI:tä pitkästä aikaan.

Perjantaita odotellessa!

Sain tännään kutsun työhaastatteluun. En olisi ihan heti uskonut, että pääsen sinne, koska laitoin hakemuksen viimeisenä hakupäivänä. Nyt vain pitää jo etukäteen psyykata itseäni sen hyvällä tavalla itseni kehumisen suhteen. Missä mokasin viime työhaastattelussani. Ihana vapaapäivä. Ihana maanantai. Luitte oikein tuon edellisen lauseen kanssa.

PP:n näin myös hänen lounastauollaan tännään, niin koirani on ollut tännään vähän aikaa yksinään, niin toivottavasti hän ei ala huomenna töihin mennessäni protestoimaan siitä, että hänet "hylätään". Vaan jäisi tyytyväisenä kotiin. Kuten hän yleensä jää.

Auts. Vatun vattu, polveni.

Polviani vihloo ja särkee päivä päivältä enemmän, useammin ja pitkäaikaisemmin. Nyt vihloo ja särkee enemmän vasemmanpuoleista polveani. Useimmiten eroa ei edes huomaa. Istuin tai olin liikkeessä. Useasti polviini sattuu niin paljon etten pysty edes nukkumaan. Laitoimpa tyynyn, peiton jne. siten ettei sattuisi niin paljon, kuin vähän aikaa sitten. Ehkä pieniä pätkiä kerrallaan nukun ja jossain vaiheesaa iltaa/yötä/aamua alan jo epäillä, että olenko nukkunut lainkaan. Myönnän ja tunnustan, että minnuu pelottaa, että miulla olisi osteoporoosi eli luukato. Ainoasti varmuuden saan tähän siten, että tutkitutan kunnolla polveni. En vain uskalla tehdä sitä. Entä jos tulos onkin osteoporoosi?

Ps. särkylääkkeet potkivat hyvällä vain vähän aikaa, enkä halua, että jään niihin koukkuun, joten niitä en halua syödä, kuin karkkia.

Pendulum - The Island Part 1 Dawn

Huh ja hei. 14-tunnin työpäivästä olen juuri ja juuri selvinnyt. Itseppä tätä halusin, koska muuten olisin lähes joka ikinen viikonloppu töissä. Tekemällä kerran kuussa lauantaina ja sunnuntaina moiset vuorot, niin miulla on mahdollisuus yrittää ylläpitää sosiaalisen elämäni rippeitä. Ilman tuota mahdollisuutta vapaa-ajan sosiaalista elämää miulla ei juurikaan olisi. Suurin osa ystävistäni ja kamuistani on töissä ma-pe päivinä ja viikonloppuisin heillä on mahdollisuus tehdä jotain ihan muuta, kuin töitä. Huomista odotellessa. Jos tämän jälkeen NukkuMaija ei minnuu kolkkaa untenmaille niin ei sitten mikään.

Ehkä on vaan niin ehkä.

Lähetin juuri pari uutta työhakemusta. Sitä tiettyä hakemaani työpaikkaa en saanut, koska olin tämän mahdollisen uuden pomoni naamarajan väärällä puolen. Toisaalta mie olen tällä hetkellä lähes helpottunut siitä ettei minnuu valittu siihen virkaan, koska työskentely työpaikassa, jossa olet pomosi naamarajan väärällä puolen on kaikkea muuta, kuin mukavaa. Kokemuksella karulla tiedän tämän menneestä.

Uuden työpaikan haku on siksi todella oleellista nyt, koska määräaikaista työsuhdettani nykyisessä työpaikassa ei ole ennään pitkää aikaa jäljellä. Varasuunitelma on b on nyt tarpeen. Irvistyksen kanssa juttelin tuosta jokunen päivä sitten. Aiheeseen päästiin siten, että voi olla mahdollista, että työntekijöitä vähennetään yksiköstäni. Jos näin käy, niin siinätapauksessa mie olen ensimmäinen joka saa potkut. Noh pilkkua viilaten työsopimustani ei ennään jatketa, mikä on lopulta sama asia, mutta vähän eri sanoin. Tästä kaikesta saan silloin kiittää Kaksinaamaista, joka aloitti muutamapäivä sitten työ tuolla. Hänen aikaisemmassa työpaikassaan työtahti oli verenmaku suussa-kiirettä, jonka ohella työpäivän aikana ei aina ehtinyt edes pitää lakisääteistä taukoa. Kaksinaamainen oli mennyt valittamaan Isolle Pomolle siitä, että täällä ei ole tarpeeksi työtä työajaksi. Hän oli ollut tuolloin päivän verran töissä ja sinä päivänä sattui olemaan harvinainen poikkeuspäivä jolloin ei ollut niin kiire, kuin mitä yleensä on. Hyvin organisoidusti kaiken oleellisen ehtii silti tehdä ja aikaa jää vielä asiakkaiden kanssa juttelemiseenkin. Kaksinaamainen oli alkuun niin onnessaan siitä, ettei työpaikallani ole niin kiire, kuin mitä hänen edellisessää on...ja tässä on kiitos siitä, että hänet valittiin siihen paikkaan.

Mie sanoin tuosta Irvistykselle, että nyt on miun varmaan oleellista alkaa etsimään uutta työpaikkaa, jos eteen tulee työntekijöiden vähennys. Hän vastasi miulle, että hän ja Pomo yrittävät saada Ison Pomon ymmärtämään sen, että työntekijä määrää ei kannata vähentää, koska muuten työhön liittyvän laadun taso laskee rankasti. Mikä näkyy asiakkaiden tyytyväisyydessä.

Kaiken jälkeen minnuu rupesi ahdistamaan niin paljon, että soitin HL:lle ja kysyin, että voisimmeko tulla koirani kanssa yöksi hänen luokseen. Se onneksi onnistui. Nyt hänen luotaan kotiutuneena, koirani on lähinnä nukkunut tyytyväisenä sohvalla. Ulkoilu ja toisen koiran seura teki niin hyvää koiralleni. HL:n seura piristi minnuu ja sain stempattua ja lähetettyä ne hakemukset eteenpäin.

Tai voihan olla myös mahdollista, että nykyinen työpaikkani säilyy. Ehkä on vaan niin ehkä, eikä se tuo täyttä varmuutta tulevasta. Kuitenkin Pomoni sanat pöyrivät mielessäni: "Voisit ehkä saada vakipaikan tai vähintään voisimme ehkä jatkaa työsuhdettasi.." Ehkä, niimpä.

Abc:n päivän maksimi kaloreihin en ole taaskaan yltänyt. Painostani ei ole tietoa. Vaa'alle astuminen adistaa tällä hetkellä niin paljon. Liikaa.

Arkea koiran kanssa.

Miulla tosiaan oli yksi täysin ehyt takki. Eipä ole ennään.. Kotiudun eteiseen saakka ja tämä rakas ääliö oli onnistunut taas avaamaan eteisen kaappini. Takista alkaen ties mitä kaapista löytyvää oli lattialla. Koira oikein lipoi huuliaan. Ulos mentäessämme tajusin, että tämä tampio oli syönyt toisen takin taskuuni kaksi reikää ja sitä kautta saanut syödyksi harjoitus namit. Onneksi ne namit olivat koiran kuivaruoka papanoita, niin ähky ei ollut tuolla ahneella otuksella edes lähellä. Tällä menolla on kyllä mietinnässä jonkin sorttinen koiralukko siihen kaappiin. Noh, eipähän tule ainakaan tylsää. Heh.