Otsikko jonka muokkasin kirjoittamiseni jälkeen.

Äh, miulla olisi kerrankin vapaapäivä arkena, mutta mitään fiksua ja oleellista en ole keynnyt tekemään. Paitsi ulkoilemaan koirani kanssa. Olisi ollut useampikin puhelin soitto virka-aikaan ja paikanpäällä käymisiä. Ulkomaailma ja tekemisissä oleminen muiden, tuntemattomien ihmisten kanssa pelottaa. Puhelimella soitaminenkin pelottaa ja ahdistaa. Ihan typerää,mutta en ole onnistunut psyykkaamaan itseäni tuohon. Huomenna on vaan niin oleellista saada nuo tehdyksi.

Ehkä näin mutkan kautta tuon ahditukseni laukaisi tällä kertaa se, kun JL sanoi:"Jos vielä vähänkin lihon tästä niin hankin paidan missä lukee: I beat anorexia". Jos hän tilanteeni, oikean sen tajuaa, niin mie tulen olemaan niin lirissä ja hänet tuntien hän tulee tekemään kaikkensa, että hylkäisin tämän yli 14-vuoden osan itsestäni. Silloin on piru irti ja sekin on kesyintä mitä aiheeseen liittyen pystyn sanomaan, jos näin tapahtuu.

Jos nyt jotain hyvää tälle päivälle ahdistukseni on tuonut, niin tyhjensin vaatekaappiani. Tuli mukavasti lisää tilaa vaatekaappiini. Ja kunhan kykenen, niin vien ne kierrätykseen menevät vaatteet lähimpään kierrätys boksiin.

Ps. tämän kirjoittami tekstin jälkeen tunnen taas kertaalleen itseni ihan kamalaksi ihmiseksi. Ystäväni TI soitti miulle ja itki puhelimessa pahaa oloaan. Kertoi millä tavoin harkitsee tappavansa itsensä jos hänen olonsa ei helpotu. Hän puhui. Mie kuuntelin. Hetkiä jolloin miusta tuntuu, että niitä helpottavia sanoja ei vaan löytynyt ja kaikki sanani kuulostivat vaan niin typeriltä. Minnuu pelottaa, että saan huomenna soiton, jossa soittaja sanoo, että hän on tappanut itsensä. Tällä erää en voi kuin toivoa parasta, että kuulen hänestä vielä huomennakin. Puhelu päättyi sanoihin. Mie:"Soitellaan huomenna. Voit soitaa miulle vielä tännään jos siusta siltä tuntuu. Olet rakas." TI:"Niin siekin.."

Mie sydän kela.

Luitte oikein. Vattu, että ketuttaa. 2 kuukautta ja risat on siitä, kun vein terapian jatkohakemukseni kelaan. Olen käynyt paikanpäällä tiedustelemassa asiasta, että kauankohan päätöksen saamisesssa vielä menneen. Nainen pöydän toisella puolen sanoi, että kaikki tarvittavat paperit, liitteet ja tekstit ovat perillä. Mitää ei puutu. Vastauksen saapumisen ajankohdasta hän ei pystynyt sanomaan mittään. Jouduin siis perumaan kolmannen terapia aikani putkeen. Seuraavaa aikaa miulla ei edes ole. Asiaan palataan terapeutin kanssa sitten joskus jos/kun kelan päätös saapuu.

Voi kyllä, minnuu ahdistaa päivä päivältä enemmän ja henkisesti hajottaa jo todella paljon. Arkeen liittyvien asioiden tekeminen on miulle toisinaan lähes mahdotonta tai joudun pakottamaan itseni niiden oleellisten tekemiseen. Henkisen spyykkauksen kanssa. Esim: Jos et mene nyt töihin, niin saat potkut, etkä voi maksaa laskuja eräpäivään menessä. Siitä tulee vaan niin iso sotku selvitettäväksi.

He tarjoavat ruokaa..

Miulla ei minkäänsorttista näläntunnetta. Edes paheeni ylitsemuiden, suklaa, ei iske millään tai aiheuta kiusausta. Edes ajatuksentasolla: Entä jos sittenkin söisin yhden pienen palasen? Ei kiitos, vastaan.

Että voikin taas korveta..Ei näin.

Rip miun henkireikäni aka jo vuosia elämässäni ollut kirjastokorttini, jonka pitkän numerosarjankin muistan ulkoa. En todellakaan usko niihin lapsille kerrottuihin satuihin, joissa joku ihana ihminen on sen maasta löytänyt ja palauttanut kirjastoon.. Kiitos monista ihanista luku elämyksistä!

JL.

JL:n seurassa vietetty aika on alkanut saamaan sangen ristiriitaisia piirteitä. Viihdyn hänen seurassaan ja kykenen olemaan hänen seurassaan ilman, että miun tarvitsisi yrittää esittää, että kaikki on hyvin niinä päivinä ja hetkinä, kun niin ei ole. Sisäistin sen vasta tännään, kun nukahdin hetkeksi hänen sohvalleen, kun jatkoimme Stargate Atlantis maratoonin parissa. Hänen kotinsa ilmapiirissä on vain jotain mikä saa miut rauhoittumaan. Hetkiä jolloin ahdistukseni helpottaa/vähenee vierailun ajaksi..vaikkakin hänen seinänaapurinsa on nätisti sanottuna kerrostalo kyttääjä.

Ristiriidan tähän on tuonut se, että nyt useampanakin kertana putkeen, kun olen hänet nähnyt, niin ensimmäisten sanojen joukossa hän sanoo: "Syötäisiinkö/mentäisiinkö syömään?" Tai hän tarjoaa miulle syötävää ja/tai herkkuja. Ahdistaa. Hänen tämänpäiväiset sanansa jäivät erityisesti mieleeni: "Mie aijon lihottaa sinnuu.." Ymmärrän, että hän tarkoittaa tuolla hyvvää, mutta se ahdistaa ja välillä paljon. Lisä tekosyiden keksiminen alkaa kohta olemaan jo vähän haasteellista. Hänelle läpimevät syyt siihen, että pystyisin välttämään herkut ja syömisen..

Talvi on täällä.

Koin vallan erikoisen tilanteen, hetken eilen. Olin tulossa töistä kotiin. Olin kaivanut auton kahteen eri kertaan ennen tuota lumesta. Mennen ja tullen töistä. Lunta oli satanut töissä oloni aikana sen verran, että kahlasin kodin parkkiapaikalla polviani myöten lumessa. Eipä sinne ruutuun saakka ollut mittään asiaa autolla. Olin juuri aloittanut lumen kolaamisen, kun miulle tuntematon melkein naapuri ajoi autollaan autoni perään. Hän kysyi, että saisiko hän sen lumikolan. Sen jälkeen hän kolasi lumet pois parkkiruudultani ja jatkoi omansa kimpussa sen jälkeen. En osannut, kuin kiittää häntä. Erikoisten tilanteiden aika ei olekkaan päättynyt.

Yksi sana.

PP laittoi tännään aamulla viestiä ja kysyi, että voitaisiinko myö nähdä hänen ruokatuntinsa aikana. Hän haluaisi puhua, koska häntä ahdistaa. Noita sanoja en ole kuullut häneltä pitkään aikaan, vaikka hänestä on nähnyt päällepäin niin liian moneen eri kertaan, että häneen sattuu henkisesti. Arvostan tuota viestiä, että hän halusi puhua kanssani hänelle vaikeista asioista.

Puhuimme nykyhetkestä, mahdollisesta tulevasta, menneestä lähimaastossa ja vieläkin vanhemmasta aiheesta. Aiheesta, joka oli tuhota PP:n ja miun ystävyyden vuosia sitten. Hänen entisestään Narsista. Narsistin nimen mainitseminen sai miut melkein oksentamaan henkisestä inhosta tuota nilviäistä kohtaan. Mie tiedän, myönnän ja tunnustan, että kuulostan nyt vähintäänkin todella lapselliselta, mutta jos koskaan saan tilaisuuden niin mie kostan oikein karusti Narsistille ja tasaan tilit. Minkäkö vuoksi? Hän onnistui melkein tuhoamaan PP:n, miun ja monen muun tuntemani ihmisen elämän. Narsistin käytöksen vuoksi itsetuntoni ei ole tänäkään päivänä mikään hyvä. Sen kasaamiseen voi mennä vielä aikaa. Ennen Narsistin tapaamistani itsetuntoni ei ollut mikään hyvä, vaan podin alemmuuden tunnetta liian usein, tunsin itseni niin huonoksi ihmiseksi. Lähes arvottomaksi, toisinaan jopa arvottomaksi. Näin pinta raapaisulla mitä pahaa hän sai aikaan..

Tuon keskustelun jälkeen minnuu on vaan niin ahdistanut, koska se osittain avasi vanhoja henkisiä haavojani. Toisaalta tuo keskustelu teki myös hyvää, koska jos en olisi koskaan tutustunut Narsistiin niin tuskin olisin koskaan tavannut PP:tä tai muutamaa muuta miulle tärkeää ihmistä. Ristiriitaista? Kyllä.