"Ihanaa" olla hätävara..

Sijaisuuttani jatkettiin taas. Nyt viimeinen päivä tuota on maaliskuun viimeinen päivä ensi vuonna. Mitään ei vielä ole paperillisesti vahvistettu, mutta tuolla sanallinen sopimus on yhtä sitovaa, kuin paperillinen. Pomoni sanoi tuolloin ettei tiedä vielä jatkosta maaliskuun jälkeen. Piti tauon ja sanoi, että tuon jälkeen on taas alkamassa kesäloma kausi, että katsotaan sitä sitten. Miten niin miulla on ö-luokan ihminen olo? Olen taas hätävarana. Jatkostanikin kuulin vajaa kaksiviikkoa ennen, kuin tämän hetkinen sopimukseni tuli tiensä päähän. Kettu, että vatuttaa, koska samasta paikasta yksi jäi kk sitten eläkkeelle ja toinen aloittaa ensi vuoden alussa muualla työt. Tuolla on ollut useampikin työhaastettelu ja yksi uusi ihminen on aloittanut samassa paikassa. Mitä ilmeisemmin kai sijaisuuden hänkin. Yritäppä tässä sitten suunnitella pitemmällä aikavälillä yhtään mitään, kun kakki on ihan auki maaliskuun jälkeen.

Työpaikan vaihdos kuulostaisi niin hyvältä idealta. Kaikessa karuudessaan mie olen tällä erää niin henkisesti lopussa, etten jaksa aloittaa uutta työnhaku prosessia. Jos tämä sama jatkuu vielä pitemältikkin ensi vuonna niin laitan paperit vetämään muualle. Ns pakko, mielenrauhani rippeiden vuoksi.

Päivän kehut.

Työpaikallani miulle sanottiin tännään, että näytän balleriinalta. Avv mitkä kehut. Ammatti balleriinat vaan ovat niin ihanan pienen sulorankenteisia. Tuo kyllä lämmitti mieltäni.

Josta ilta jatkui Juha Oopperan parissa. Vähän liian moderni sovitus miun makuuni. Onneksi kulissit eivät olleet liian pelkistetyt. Tykkäsin silti. Jyrki Anttila kyllä loisti Shemeikkan roolissaan. Se ääniala mitä hänestä lähti, huh.

Miten niin miulla on ryöstetty olo?

Oli kyllä niin rattireimukas reissu. Maakuntamatkailulla kirkkonummelle ja sieltä pois. Ei kiitos moista reissua ennään pitkään aikaan. Kela vaatii terapiani jatkohakemusta varten käynnin psykiatrilla, jolla on oikeus kirjoittaa b-lausunto. Tämä käynti maksoi "vain" 222 euroa ja risat. Sekin oli omavastuu osa. Ilman omavastuu osaa tuo olisi maksanut 260 euroa. Koko käynti kesti 35min. Vittu, että on ryöstetty olo. Miulla oli onneksi tännään palkkapäivä, mutta nyt ei kyllä tunnu ennään yhtään siltä. Maksettuani kasan laskuja tilini on nippanappa plussalla. Noh eipähän tarvitse taaskaan ajatella, että söisi joka päivä. Ei riitä vahingossakaan budjetti moiseen. Jotain hyvää siis tuostakin reissusta oli.

Tajusin tännään jotain karua itsestäni terapiassa. Mie olen tainnut unohtaa miten itketään. Tuntuipa miusta miten pahalta tahansa henkisesti, niin kyyneliä ei tule. Poikkeuksena ollen jokunen ihan aniharva poikkeus kerta, josta viimeisintäkään en edes muista. Tuo taitaa liittyä jotenkin lapsena oppimaani käytösmalliin, josta johtuen negatiivisten ja äänekkäiden tunteiden näyttäminen ei ole hyvä asia. Miulla ei ole mitään tiettyä hetkeä/hetkiä joista tuon muistaisin, mutta ainakin Isäni oli hyvinkin vahvasti tuota mieltä. Hänen alkoholin sekoittamalla mielellään on voinut olla myös osuutta asiaan. Muistan vain sen äänensävyn ja katseen jolla hän minnuun katsoi silloin.

Jotenkin tuo liittyy myös siihen, että niin moni sukulaiseni odotti miulta ja elämältäni paljon. He halusivat ja toivoivat, että olisin ollut lähes täydellinen. Mikä näkyi siinä, että jokaisena kertana, kun toin todistuksen/välitodistuksen heille näitille, niin se ei ollut heidän mielestään koskaan tarpeeksi hyvä. Minkä kyllä ymmärrän, koska arvosanani eivät ole koskaan olleet hyvät tai saatika keskiarvoni. Lukihäiriölläni on osuutta asiaan. Ennen, kuin tuo selvisi niin he pitivät minnuu lähinnä laiskana ja tyhmänä lapsena, joka ei vaan yrittänyt tarpeeksi, jotta olisi saanut hyvät arvosanat ja päässyt hyviin jatko-opiskelupaikkoihin. Ja se tunne, kun minnuu verrattiin niin monesti syöpään kuolleeseen tätiini, josta ihmiset puhuivat lähinnä hyvää ja siitä mitä hyviä ja onnistuneita asioita hän elämässään teki. "Sie muistutat niin paljon häntä.." ja sen jälkeen ne niin monet pettyneet ilmeet ja eleet, kun en vastannut heidän toiveitaan siitä millainen ihminen olen ja mitä miusta myöhemmin tuli, kun yritin tehdä enemmän niitä asioita joista itse pidin ja jotka olivat miulle tärkeitä. Välittämättä siitä, mitä mieltä muut siitä olivat. Se oli niin monelle sukulaiselleni todella kova paikka. Äipästä, Isästäni ja Isovanhemmista alkaen. Jossain vaiheessa Isovanhempani ymmärsivät minnuu ehkä paremmin, kuin mitä mie itsekkään itseäni aina välillä aikoinani ymmärsin.

Josta päästiin terapiassa siihen, että sen 45min aikana terapeutti3 pyysi minnuu ensin huutamaan. Mie huusin ja onnistuin säikäyttämään hänet. Myöhemmin saman käynnin aikana mie onnistuin saamaan hänet itkemään. Sekään ei kyllä ollut tarkoitukseni. Hän sanoi itkemisestään jotenkin näin, että hän koki olleensa sijais itkinäni, koska mie en siihen pystynyt ja henkisen tunteensiirron jälkeen tähän päästiin. Samalla hän sanoi, että hän oli sotkenut siihen myös omaa suruaan. Kyllä, myös terapeutitikin ovat ihmisiä. Hän toivoi ja pyysi miulta, että uskaltautuisin itkemään hänen vastaanotollaan. Huh, en todellakaan tiedä, että pystynkö moiseen. Itkeminen, kun on miulle liian henkilökohtaista ja silloin on heikoimmillaan mitä vain voi olla.

Niin paljon hyvää, mutta..

mie en osaa kai käsitellä sitä? Ajatus siitä, että elämässäni, arjessani alkaa olemaan nyt enemmän hyvää, kuin huonoa on jotenkin pelottavaa. Minkä vuoksi? Ehkä siksi, koska tämä päänsisäinen henkinen pahanolon tunteeni on kestänyt niin monta vuotta. En välttämättä edes muista tarkkaan sitä milloin miulla olisi viimeksi ollut tälläinen tilanne.. siis siinä, että olisi hyvä pystyä nauttimaan siitä, että lähes kaikki ei olekkaan viksinvonksin. Se, että lähes kaikki ei olekkaan vinksinvonksin on jotain minkä tunnetasolla olin lähes unohtanut ja sen kohtaaminen tuntuu hetkellisesti todella ahdistavalta. Vaikkei se tietty kaaottisuus ja ristiriitaisuus olekkaan mihinkään hävinnyt. Tyhmältähän tämä kuulostaa.

Ei kiitos enempää näitä puun takaa tilanteita.

Mikä näitä tuntemiani hetero miehiä oikein vaivaa? Ilman yleistystä. Kamuni x avautui miulle juuri fb:ssä, että hän on rakastunut minnuun. Ei tarvinnut edes rivienvälistä lukea. Mie tiesin sen, että hän on ollut minnuun ihastunut, mutta toivoin sen jo laantuneen, koska hän ei ollut aiheesta ennään puhunut. Ei ennen tuota tilannetta. Hän ei todellakaan ole ainut mies puolinen kamuni, jolta mie olen nuo sanat kuullut. Ja kyllä, hän on tiennyt ensi tapaamisestamme lähtien, että mie olen lesbo. Jos joku mies puolinen henkilö sattuu lukemaan tätä tekstiä, niin voisitko mitenkään valoittaa miulle tuota järjen juoksua vai millä nimellä sitä nyt kutsutaan? Missään vaiheessa en todellakaan ole antanut ymmärtää, että olisin joukkuetta vaihtamassa tai saatika, että pelaisin jotain kipeää peliä..

Mie sydän kofeiinitabletit.

Onnistuin nukkumaan viime yönä korkeintaan 1,5 tuntia ja klo06 oli tännän herätys töihin. Pakko tunnustaa, että kofeiinitabletit ovat ihana keksintö. Pelastivat päiväni. Kahvia, kun en juo. Maistuu pahalle. En ole tähänkään päivään mennessä tykännyt. Energiajuomaa ei viitsi liian usein juoda. Maku + kalorit. Miinus puolena kofuissa on se, että jos niitä syö liian monta saman päivän aikana niin voi iskeä sydämen rytmihäiriöitä, tykytyksiä, puristuksia, fyysistä tärinää yms. Suosittelen kohtuu käyttämään niitä jos tilanne sen vaatii.

Ymmärsinkö edes itseäni?

Tajusin juuri, että mie en ole syönyt useampaan päivään töissä, eikä kukaan työkamuistani tai pomoni ole asiasta miulle siitä huomattanut tai katsonut minnuu edes pitkään.. Erikoista. En valita.

Viimeisin terapia käyntinikin oli lähinnä sekava. Terapeuttini sanoi, että pääsin jonkin tärkeän oivalluksen pariin ja käynnin loputtua hän sanoi, että sitä on hyvä työstää ja aiheeseen palataan ensi kerralla. Hyvä, että hän ymmärsi, koska mie en kyennyt ottamaan mitään tolkkua sanoistani, jotka kuulostivat miusta lähinnä siansaksalta.