Huoh. Minkä vuoksi iloni ei voisi edes joskus kestää pitempään, kuin hetken verran? Ehdin juuri iloita siitä, että mie mahdun taas vaatekaappini pienimppiin vaatteisiini ja niihin kolmeen eri housuihini, joihin en joulun jäljiltä mahtunut. Itsekurini on tehnyt paluun. Polviini ei satu öisinkään. Painan vähemmän, kuin moneen vuoteen.
Jotenkin on vain niin vaikeaa olla iloinen tuosta kaikesta, koska äidilläni on paha olla eikä miulta löydy niitä lohduttavia sanoja, jotka voisivat ehkä häntä auttaa. Hänen entinen työkammunsa tappoi itsensä ja hautajaiset ovat lauantaina. Äitini on taas henkisesti lisää rikki. Ihan, kuin hänellä ei olisi jo ennestäänkin tarpeeksi murheita ja suruja. Tännään erityisesti äitistäni näki hänen tuskansa. Koira oli ollut muutaman päivän äitini luona hoidossa. Äitini kutsui tännään koiraani terapiakoiraksi. Se äänensävy ja hänen olemuksensa oli niin surun värittämää.. :/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti