Jäin tämänpäiväisen terapiani jälkeen miettimään ja prosessoimaan mitä tuon hetken aikana tapahtui ja miten miun olisi itseni kannalta hyvä suhtautua siihen. Vaikka päänsisäinen kaaos yhä minnuu henkisesti potkii ja yrittää tuhkaduttaa niin ihanaa kaikessa oli se, että terapian jälkeen minnuu ei ahdistanut niin paljoa, kuin ennen sitä. Miten, on kysymysmerkillä vielä.
"Rakas" entiseni j käveli minnuu vastaan tännään, kun olin menossa kotiin päin. Mie hymyilin hänelle ja kävelin hänen ohitseen hyvä ryhtisenä. Hän ei pystynyt edes katsomaan minnuu silmiin, vaikka olikin ahdistellut minnuu muutaman kerran fb:n mailin kautta. Tuon hetken jälkeen miulla oli vain jotenkin helpottunut olo. Minnuu ei ennään ketuttanut nähdä hänen kasvojaan, eivätkä vanhat muistot sattuneet myöskään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti