Elämäni yksiä vaikeimpiin hetkiin ovat tässä hiljaittain lukeutuneet mm. se, kun Äitini kertoi, että hänen lähes 10-vuotinen seurustelu suhde päättyi siihen, kun hänen rakkaansa kuoli yht'äkkiä. Tilanne, joka tuli meille kaikille täysin puun takaa. Tilanne jossa Äitini tämän kertoi. Onneksi Äitin rakas lähti saappaat jalassa. Tavalla, jolla hän olisi toivonut lähtevänsä.
Ne hänen hautajaisensa olivat jotain niin karua, mutta samalla tapaa jotenkin niin hänen oloisensa, vaikkei hänen viimeistä toivottaan toteutettukkaan liityen hänen tuhkaansa. Mie tiesin, että Äitilleni olisi todella tärkeää, että lähtisin pikku-siskoni kanssa hautajaisiin. Samalla oli mahdollisuus nähdä vainaja myös ennen tilaisuuden alkua. Hetki, jonka mie olisin mieluusti jättänyt tekemättä, mutta en vain pystynyt siihen. Oli vain pakko repiä itsestään jostain sitä lisä jaksamista, koska mie tiesin ettei Äitini pystyisi yksin kohtaamaan sitä tillannetta. Onneksi sain siihen tilanteeseen ylipuhuttua myös pikku-siskoni. Tiedostan, että keinoni siihen olivat väärät, mutta eikös se menekkin jotenkin niin, että jos tarkoitus on hyvä, niin keinot sen saavuttamiseksi voivat olla hieman arveluttavat? Käytin pientä psykologista alku syyllistämistä siskoani kohden. Käyttäen sanoja: "Hänet olisi mahdollista nähdä ennen tilaisuuden alkua. Äiti ei pysty siihen yksin lähtemään. Se olisi Äitille todella tärkeää, että myö tultaisiin myös katsomaan häntä. Tulethan mukaan?" Onneksi sisko lähti mukaan.
Itse hetki oli jotenkin niin epätodellinen. Hän siinä arkussa oli, mutta ei kuitenkaan ollut. En mie siinä tilanteessa pystynyt olemaan sitä aikaa minkä Äiti ja sisko siellä viettivät. Yritin kuitenkin parhaani. En vain halunnut hajota henkisesti kaikkien nähden, koska Äitini oli jo hajonnut henkisesti ja vaikkei se välttämättä miun tehtäväni ollutkaan, niin Äiti tarvitsi tuona päivänä ylimääräistä tukea, jotta olisi siitä päivästä selvinnyt. Eikä asiaa olisi auttanut se, jos miekin olisin hajonnut tuolloin henkisesti. Siskoni onneksi kesti tuon hetken loppuun saakka Äitini vierellä.
Se mitä kuolleista ihmisistä sanotaan, niin pitää ainakin tältä osin paikkansa. Monet ovat kertoneet, että useat kuolleet hymyilevät. Niin teki hänkin tai oikeastaan hän virnisti siten miten oli eläessäänkin tehnyt. Kyllä hänestä sen näki, että hänellä oli hyvä olla. Mutta minnuu vain suretti niin se, että hänen yksiä pahimpia pelkojaan oli ollut se, jos kukaan ei tulisi hänen hautajaisiinsa. Onneksi hänen hautajaisissaan oli kunnon väen tungos. Tilanne, jos kuoleman jälkeen on jotain, niin hän olisi tuolloin hymyillyt helpottuneesti ja kuullut mitä hyvää hänestä tuolloin puhuttiin. Kuten se, että mie kiitin häntä arkun luona siitä, että oli parasta mitä Äitilleni on pitkään aikaan tapahtunut.
Tilanne, joka oli niin erillainen, kuin isäni hautajaisissa. Tulloin pikku-siskoni, veljeni tai mie emme itkeneet. Nyt siskoni itki lähes silmät päästään Äitin rakkaan hautajaisissa. Veljeni ei ollut tuolloin paikanpäällä, koska hän oli kielikurssilla ulkomailla.
Hain eilen veljeni lentokentältä ystäväni ja koirani kanssa. Tiesin ettei veljelleni oltu vielä kerrottu tästä. Joten matkalla kohti kotia mie kerroin tapahtuneesta. Veli hajosi niin henkisesti, että hänkään ei pystynyt olemaan itkemättä. Juuri siksi oli hyvä, että hänelle kerrottiin tapahtuneesta vasta silloin. Tapahtuneelle, kun ei voinut mitään eikä asia siitä olisi miksikään muuttunut, vaikka hän siitä vähän jälkikäteen kuulikin.
Jotenkin miulla on vain niin ristiriitainen olo tästä, koska mie olin läheisempi Äitini rakkaan kanssa, kuin mitä ehkä koskaan Isäni kanssa. Monimutkikkaisiin väleihin Isäni kanssa voinee vaikuttaa hyvinkin pitkälti se, että hän eläessään oli alkoholisti, jota mie en ole koskaan nähnyt selvimpäin. Karultahan tuo kuulostaa, mutta kaikessa karuudessaan se on silti totta.
Muistan kuulleeni jostain, että aika ei paranna haavoja, mutta auttaa kestämään tapahtuneen vähän paremmin. Tuo kyseinen kappale soitettiin hänen hautajaisissaan, kun hänen arkkunsa kannettiin eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti