Argh, mikä haloo..

Päivä jolloin olisin niin mieluusti vetänyt aamulla peiton korviini ja jatkanut nukkumista. Fyysinen olotila oli vain jotain niin karmivaa, hyvä että kykenin kävelemään makuuhuoneestani keittiöön antamaan koiralleni aamu ruokaa. Heikotti urakalla ja tajunnan menetys oli lähellä pitkin aamupäivää ennen töihin lähtemistä. Koirani lenkitys oli kyllä tuskien taival. Selvisin juuri ja juuri.

Töissä ehdin olla parisen tuntia, kunnes heräsin lattialta. Työkamut hössöttivät ympärilläni ja joku oli jo melkein ambulanssia miulle soittamassa. Mitä ei onneksi soitettu, miun pyynnöstäni, kun olin päätynyt sen verran kartalle, että tajusin taas mitä oli tapahtumaisillaan. He passittivat miut kotiin ja yksi vuoronsa lopettanut saattoi miut kotiin saakka taksilla. Mie olisin kyllä omasta mielestäni selvinnyt yksinkin kotiin, mutta kukaan ei kuunnellut sanojani.

Pomonikin vieraili kyseisessä yksikössä ennen lähtöäni ja saarnasi miulle siitä, että syön liian vähän ja olen nyt tarkkailun alla syömisteni kanssa. Yritin kyllä parhaani mukaan valehdella syömisiäni. Ne eivät hänelle riittäneet.

Pomon pakotuksesta yritin soittaa yksyiselle aikaa illaksi. En moista aikaa onnistunut saamaan ja lähi terveyskeskuksessani ei ole iltapäivystystä ennään. Jäljelle jäänyttä vaihtoehtoa en pysty nyt hyödyntämään eli matkaamaan toiselle puolen pitäjää vähintään tunnin per suunta, jonottamaan siellä useamman tunnin ja sama matka pois. Huomenna sitten terveyskekukseen aamulla.

Tiivistettynä = Hävettää ihan huolella. En mie ole tottunut moiseen huolenpitoon työmaailmassa. Harmittaa myös, koska työvuoroni jonkun on tuurattava..

PS. Olen laihtunut..